Vaarallisuus on yhdistelmä radan rakennetta ja kuskien kehitysvaihetta. Radoilta löytyy paljon elementtejä joita nämä nuoret kuskit vain toteavat "tämä mun on kai päästävä yli" ja sitten kokeillaan. Jos hyppy onnistuu niin hyvä jos ei, niin tekee aina kipeetä.
Liian monet radat ovat hyvin enteeksiantamattomia, eli hyppyrit ovat monesti ns. do-or-die -tyylisiä.
Yksi hyvä esimerkki mielestäni on Lievestuoreen takapöytä, pituutta pöydällä 30-35m. Hyppyri on sellainen, että sen hyppää kassarillakin yli, mutta samaan aikaan siihen on tultava oikeesti vitosella täydellä kaasulla. Tuostakin hyppyristä saisi hyvin pienellä vaivalla huomattavasti turvallisemman. Hyppyrin alastulon voisi aloittaa jostain puolivälin tuntumasta ja antaa rauhallisesti laskea alas tai alastulosta voisi tehdä porrasmaisen. Pienellä muutoksella sama elementti muuttuisi kaikentasoisille harrastajille turvallisemmaksi. Ei se varmasti kaikkia kaatumisia poistaisi, mutta voisi muutaman vähentää. Lievestuore oli tässä yhteydessä vain esimerkki, mutta vastaavia elementtejä löytyy ympäri Suomea.
Ihan turha jauhaa sitä ainaista jargonia "kunkin pitää ajaa omalla tasollaan". Kilpakuskiksi haluavien kun vain on pakko välillä olla mukavuusalueen reunalla ja silloin välillä tapahtuu ajovirheitä ja arviointivirheitä. Jos rata ei anna tuossa tilanteessa yhtään anteeksi, niin silloin saattaa edessä olla ajotauko.