Rata-aluetta käytettiin alusta alkaen lentotoimintaan - se oli eräs Iso-Britannian ensimmäisistä lentokentistä - ja sinne kehittyi pian eräs ilmailun osaamiskeskittymä: siellä toimi kuuluisia lentokonevalmistajia kuin Blériot, Hawker ja Martynside. Tommy Sopwith (merkittävä henkilö monilla aloilla) valmisti Brooklandsissa kuuluisaa ensimmäisen maailmansodan Camel-hävittäjäänsä. Myös Avro:n perustaja A.V. Roe suoritti ensimmäisen moottorilentokoneensa koelentoja Brooklandsissa. Toisen maailmansodan sytyttyä Brooklands oli eräs lentokonevalmistuksen keskus radan/kentän maapohjan siirryttyä Vickers-konsernin omistukseen. Vickersin raskaiden koneiden kuten Wellington-pommittajan valmistuksen vuoksi radan korotettu lounainen "Byfleet"-päätykaarre purettiin kiitoradan alta. Vastakkainen korotettu "Members"-kaarre on yhä olemassa, mutta pääsi Vickers-ajanjakson aikana rapistumaan huomattavasti. Ovaalirataa ei siis enää ole olemassa, joskin jäljellä olevat osat ovat osittain vielä ajettavassa kunnossa.
Alueen vapauduttua lentokonevalmistuksesta siellä on MOTOR SPORTS-lehden (UK) päätoimittaja William "Bill" Boddyn aloitekyvyn ansiosta vuodesta 1968 toiminut "Brooklands Society"-yhteisö, minkä toimeliaisuuden ansioista radalla on 1991 lähtien toiminut Brooklands-museo (Bill Boddy-muistokirjoitus), mikä pitää sisällään neljä alueen alkuperäistä tai merkittävää rakennusta, muun muassa 1907 klubitalon. Museon ulkoalueella on myös esillä useita kokonaisia lentokoneita, mm. BAC Concorde-yliäänikone, aikalaisiaan nopeampi Vickers VC10 (minkä perusteella British Airways käyttää yhä "speedbird"-radiokutsua), sekä erinomaisen suosittu nelimoottorinen Vickers Viscount-potkuriturbiinikone. Museosta löytyy mittavia kilpa-autojen ja tarpeiston näyttelyitä. Se on alan harrastajille eräs ehdoton käyntikohde Lontoo-matkoilla, vaikkakin hieman kaupungin ulkopuolella.
Sisällysluettelo
Brooklands`in moottoriurheiluhistoriaa
Rakennushankkeen synty
Iso-Britannian vuoden 1903 Motor Car Act-laki asetti koko valtakuntaan (pl. Mansaari) yleisen 20 mph (32 km/t) nopeusrajoituksen. Kun silloin Ranska vastasi vielä puolesta maapallolla tuotetuista automobiileista, oltiin maassa huolissaan vielä heiveröisen brittien ajoneuvoteollisuuden kyvystä kilpailla menestyksekkäästi asiakkaista, kun niitä ei voitu koeajaa jatkuvalla korkealla nopeudella. Syntyi idea suljetusta koeradasta, missä nämä koeajot olisivat mahdollisia, ja sen tukijaksi ja rakentajaksi tuli vauras Hugh F. Locke King, joka omisti kyseisen maa-alueen. Korotetut päätykaarteet (Home- tai Members` sekä Byfleet) olivat hänen ideansa, ja suunnittelutyöstä vastasi kuninkaallisen tykistön (Royal Artillery) eversti H.C.L. Holden, mutta pioneerityö vaati oppirahansa. Radan pinnoitteena ei voitu käyttää öljysoraa (McAdam`in mukaan nimettyä "makadamia"), kun taas asfalttipinnoite koettiin liian kalliiksi. Pinnoittamattomasta betonista valettu rata alkoi kuitenkin jo pian vajota maapohjan kantavuuden mukaan, ja sen pintaan alkoi siksi muodostua röykkyjä (nämä heitot ovatkin hyvin nähtävissä elokuvapätkistä, joita otettiin pomppivista autoista koeajojen ja kilpailujen aikana). Jäljellä nykyään oleva rataosuus on kuitenkin yhä mitenkuten ajettavissa, vaikkakin sään vuosikymmenten aikana vaurioittama ja osin umpeen kasvanut.
Radan mitoitus
Brooklands-radan leveydeksi valittiin 100 jalkaa (30m) mikä salli katsojille hyvät näkymät radan tapahtumiin. Ovaali kilparata oli 2,75 mailin (4,43 km) pituinen, minkä lisäksi "Fork"-mutkasta (ks. intron ratapiirros) lähti erillinen 0,5 mailin maalisuora ovaalin keskelle (kokonaispituus siis 3,25 mailia = 5,23 km) - sen päässä sijaitsivat varikko- ja klubirakennukset. Radasta 1,25 mailia (2,1 km) oli korotettua, enimmillään lähes 30 jalkaa (9 m) niin jatkuvan korkean vauhdin sallimiseksi kuin hyvän näkyvyyden tarjoamiseksi katsojille - joita mahtui radanvarteen loiston päivinä jopa 287.000 henkilöä, sillä Brooklands sijaitsi Lontoosta vain lyhyen matkan lounaaseen. Valmistunut rata varustettiin mustalla katkoviivalla merkityllä keskiviivalla, "Fifty Foot Line":lla, ja piti olla teoreettisesti mahdollista selvittää ovaali tuon keskiviivan ulko- eli yläpuolella ajaen koskematta ohjauspyörään. Brooklands-radan kehityssuunnitelmia uteliaina seuranneet yhdysvaltalaiset alkoivatkin pian rakentaa omaa vastaavanlaista korotettua rataa Indianapolis`iin - sen pinnoitteeksi valittiin kuitenkin tiili (siksi lempinimi "Brickyard"). Brooklands-radalle luotiin 1930 vielä 1,25 mailin mäkiosuus "Mountain Course", mikä lähti Fork-mutkasta ja kiersi Members Bridgen tuntumaan mäelle, ja missä ajettiin Iso-Britanniassa edelleenkin hyvin suosittuja mäkisprinttejä.
Toiminta alkaa
Rakenteilla olevalla rata-alueella järjestettiin sen käyttöön vihkivä lounastilaisuus (luncheon) 17.6.1907 jossa saapuvilla olivat lähes kaikki Iso-Britannian moottoriajoneuvovalmistajien edustajat, ja sen päätteeksi radan käyttöönotto suoritettiin 43 auton paraatilla, johon osallistui myös Henry Royce. Ensimmäinen kilpatapahtuma oli 24h-ennätysajo kolmen auton voimin 28.-29.6.1907 missä tavoiteltiin uutta nopeusennätystä, ja ensimmäinen autokilpailu pidettiin 6.7.1907 mikä keräsi jo 10.000 katsojaa. Brooklands oli käytössä jo 1907-1908 myös lentokenttänä, kun A.V. Roe`n teki koelentoja ja viimein onnistuneen ensilentonsa. Radan virallinen avajaiskilpailu pidettiin kuitenkin vasta elokuussa 1909, kun Brooklands-projekti oli täysin valmis. Naiskuljettajilla ei useiden ensi vuosien aikana ollut pääsyä Brooklands`in kilpailuihin, vaikkakin naiskuljettajat olivat osallistuneet muihin Iso-Britannian kilpailuihin moottoriajoneuvoilla jo 1903 lähtien. Ensimmäinen eräänlaisen urheilusuorituksen autolla ajanut nainen taas oli Karl Benz`in vaimo Bertha Benz, joka 1888 mieheltään tai viranomaisilta lupaa pyytämättä ajoi matkan Mannheim-Pforzheim perheen pojat Richard (13v) ja Eugen (15v) kyydissään vain osoittaakseen miehelleen automobiilin uudenlaisia käyttötapoja ja osoittaakseen luottamusta miehensä työn laatuun. Matka sujui kommelluksista huolimatta päivässä, ja herätti valtaisan huomion kuten Bertha Benz oli alusta alkaen halunnutkin.
Ennätysajot
24 tunnin ennätykset
Edellä mainittu ensimmäinen ennätysajo oli 289.-29.6.1907 kolmen NAPIER-auton turvin. Johtoautoa "804" ajoi hra Selwyn Edge, joka oli aloittanut valmistautumisen suoritukseensa jo 1906 mm. fyysisellä harjoittelulla. Hän ajoikin omaa Napier-erikoisvaunua (kori poistettu, suuri pa-säiliö, tuulisuoja) yksin koko vuorokauden, ja saavutus 1.581,74 mailia (2.545,56 km) keskinopeudella 65,91 mph (106,07 km/h) löikin kevyesti n. 500 maililla vuonna 1905 Indianapolisissa ajetun voimassaolevan ennätyksen. Edge`n saavutus ylitettäisiin vasta 17 vuotta myöhemmin. Muita Napier-autoja ajettiin perinteisemmällä ajovuoroperiaatteella, ja yön tunteja varten radan kulku oli merkitty punaisilla junamaailman lyhdyillä, ulkolaita erikseen vielä soihduilla.
1 tunnin ennätykset
Matka-ajoennätykset
W.O.Bentley ja Brooklands
Walter Owen (W.O.) Bentley oli ennen ensimmäisen maailmansodan syttymistä toiminut ranskalaisten DFP-autojen (Dorion, Flandrin & Parant) jälleenmyyjänä Pohjois-Lontoon Cricklewood`issa. 1913 hän äkkäsi tarinan mukaan alumiinisesta paperipainosta toimistollaan, että kevytmetallista voisi valmistaa moottorin mäntiä. Näin tapahtuikin, ja Bentleyn kevytmäntiä käytettiin sodan aikana mm. kuuluisissa Sopwith Camel-hävittäjissä. Bentley Motors Ltd. perustettiin 1919, mutta sen Lontoossa esittelemässä ensimmäisessä autossa oli vielä toimimaton valemoottori. Clive Gallop`in siihen suunnittelemien neliventtiilikansien ja moottorin muun toimintakuntoon saattamiseen meni kuitenkin aikaa, ja niin sen luotettavuus kuin nopeuskin todistettiin Brooklands-ajoissa ennen kuin ensimmäiset Bentley-autot luovutettiin asiakkaille syyskuusta 1921 alkaen. Bentleyt (Ettore Bugattin sanoin "maailman nopeimmat kuorma-autot") esittäisivät jatkossakin monia urotekoja kilparadoilla ja etenkin Brooklands`issa minkä vuoksi yhtiö on käyttänyt tuotteissaan "Brooklands"-mallinimeä.
Brooklands`in ilmailuhistoriaa
Brooklands saavutti ilmailualalla kuuluisuutta - valitettavasti surullista sellaista - kun Flanders F.3-yksitasokone syöksyi sieltä lennolle lähdettyään ja sinne palatessaan maahan 13.5.1910 kahden koneessa olleen saadessa surmansa. Koneen oli nähty kaartelevan ilmeisen pienellä nopeudella nokka pystyssä usean kerran ennen kohtalokasta kaartoa, jolloin yksitaso sakkasi (eli nostetta tuova ilmavirta siipiin menetettiin) arviolta 200 jalan eli 61 metrin korkeudessa. Pilootti sinkoutui ulos koneestaan, sen matkustaja pysyi syöksyvässä koneessa, ja kumpikin kuoli. Onnettomuus oli ilmailuhistoriassa sikäli merkittävä, että Royal Aero Clubin ja viranomaisten tutkimuskomitea järjestivät siitä ensi kertaa virallisen onnettomuustutkimuksen . Tutkimus julkaistiin Flight-lehdessä 8.6.1910, ja siihen koottiin ensi kertaa nykyisen kaltaisesti faktoja ja analyysejä, joiden pohjalta tutkimus teki johtopäätöksiä ja antoi suosituksia. Syyksi onnettomuuteen komitea totesi ohjaajan toimintavirheen.
(juttu on keskeneräinen)
Yhdysvaltain "board track"`it 1910-1931
Eräs moottorirata-teeman variaatio olivat Yhdysvalloissa 1910-luvulla esiin ponnahtaneet puiset moottoristadionit. Brooklands- ja Indianapolis-ratojen tavoin niiden esikuvia lienevät olleet Euroopan puiset velodroomit, mutta näistä USA:n "Motor Drome"ista kehittyi omanlaisensa melko lyhytaikainen "board tracker"-kilpailumuoto. Nämä radat olivat ½-2 mailin pituisia, voimakkaasti kallistettuja salliakseen kovat nopeudet, ja pääasiassa ovaalin muotoisia. Niihin kuului olennaisena osana laajat katsomot (jopa 50.000 katsojaa), jotka tarjosivat hyvän näkyvyyden radan tapahtumiin sekä erilaisia palveluja yleisön tarpeisiin. Rata oli selvästi velodroomia leveämpi ja salli ohittelun, eli kilpailut olivat sähäköitä. Moottoripyörät olivat vaihteettomia (hinattiin käyntiin), jarruttomia (jarrutus sytytysvirta katkaisemalla tai pyörä linkkuun heittämällä) "board tracker":eita, ja laji synnytti oman haaransa sellaisia valmistavia yrityksiä. Koska kilpailuissa korostui maksimaalisen vauhdin saavuttaminen olivat moottorit erittäin hienoja (neliventtiilikannet, kahdet nokka-akselit), tekniikka jopa eurooppalaista edistyksellisempi. Euroopassahan taas suuntauksena ei ollut niinkään viihteen tarjoamista yleisölle, vaan kilpailut olivat valmistajien ja kuljettajien kyvykkyyttä monilla eri tavoilla mittaavia tapahtumia. Ne käytiin vähemmän yleisöystävällisillä pitkillä, tavallisista maanteistä erotetuilla reiteillä, ja jos erityisiä ratoja rakennettiinkin (1920-luvun Monza tai Berliinin AVUS) ne olivat kilometritolkulla Amerikan vastineitaan pitempiä. Tämä erilainen filosofia vanhan ja uuden mantereen välillä on säilynyt nykypäiviin saakka, vaikkakin amerikkalaiset ovat oppineet eurooppalaisen mutkatieajon, eurooppalaiset taas pitämään amerikkalaisista kilpalajeista.
Ensimmäinen kuvatunlainen "Motor Drome" syntyi 1910 Los Angelesin Marina del Rey`ssä (Playa del Rey). Se tarjosi yhden mailin pituisen ympyrämuotoisen radan mikä oli kallistettu voimakkaasti (velodroomien 25 asteen sijaan 60 astetta vakiintuisi vuosien saatossa), ja mitä kiersi lähes koko ympyrän verran edelleen radasta korotettu katsomo 40.000 hengelle. Kuljetus oli järjestetty pistoraiteella, eli rata oli helposti saavutettavissa julkisella liikenteellä. Varikko oli radan keskellä (nurmikenttä) eli myös seurattavissa. Ratakonstruktiossa oli mukana lukuisia turvallisuutta parantavia ideoita kuten turvakaiteita ja -valleja. Playa del Rey:n puurata oli päällystetty murskattuja simpukankuoria sisältävällä pinnotteella, minkä uskottiin kestävän auringonpaahdetta ja tarjoavan parempaa pitoa. Paikkaa käytettiin niin auto- kuin moottoripyöräkilpailuihin, ja rataennätys yli 100 mph (160 km/t) meni Lee Humiston`ille Excelsior-pyörällä sen oltua aluksi Eddie Hashan (ks. alla) nimissä. Siellä esiteltiin myös lentokoneita, ja kuuluisa Glenn H. Curtiss teki radalla tai läheisellä rannalla koelentojaan ennen siirtymistään San Diegoon... mistä Curtissin ura lentoveneiden pioneerina alkaisi. Playa del Rey:n rata vaurioitui jo 1911 ilmeisesti irtolaisten alkuun saattamassa tulipalossa, eikä sitä enää korjattu.
Ratoja syntyi erityisesti 1915, kun sellaisia nousi mm. Brooklyniin, Chicagoon, Des Moinesiin Omahaan ja Tacomaan - 1929 asti niitä olisi valmistunut ainakin 24 kpl eri puolille Yhdysvaltoja. Ratojen rakentaminen puulankuista piti pystyttämiskustannukset pieninä, mutta säälle altis puurata ei tietenkään ollut kovin pitkäikäinen (jopa vain 3 vuotta) ja vaati jatkuvaa kunnostelua pysyäkseen kilpailtavassa kunnossa. Eräs merkittävä episodi käynnistyi 1912 kahden Excelsior-tiimin merkittävän "board track"-kuljettajan ankarasta rivaliteetistä: Jake De Rosier oli lajin veteraani yli 900 kilpailullaan, joista hän oli selvinnyt vähillä vammoilla ajotaitojensa ja toki hyvän onnenkin kautta. Hänen tiimikaverinsa oli kalifornialainen Charles Balke, jonka taipumaton ajotyyli oli tehnyt hänet tunnetuksi liikanimellä "The Fearless One", tai "Fearless Balke". Tiimikaverukset olivat alusta asti oppineet inhoamaan toisiaan. Helmikuussa 1912 chicagolainen Excelsior-tiimi matkusti Los Angelesiin uudelle board track-radalle. Sen kilpailujärjestäjät hyödynsivät tiimin sisäistä vihanpitoa kiihottaakseen yleisön tunnelmaa, ja järjestivät heidän välisiä match race-kilvanajoja. Viimeinen näistä ajettiin 12. maaliskuuta 1912, ja samoilla pyörillä ajavat miehet kiersivät rataa kyynärpäät vastakkain kummankaan antamatta toiselle tuumaakaan tilaa. Viimein Balke joutui radan sisäsyrjän tuntumaan, missä hänen jalkatappinsa osui laudoitukseen: Balke kaatui välittömästi, ja hänen pyöränsä singahti vasten ylempänä rataa ajavaa De Rosier`ia. Balke oli onnekas: hän luisui pyörän päältä sinkouduttuaan harmittomasti radan sisälaitaan. De Rosier sen sijaan päätyi osuman jälkeen tiedottomana radan varteen reisi kolmesta kohtaa murtuneena. Monien leikkausyritysten sarjan päätteeksi hän menehtyi 26.2.1913 kotikaupunkinsa Springfield`in sairaalassa. Kaupungissa päämajaansa pitänyt, moottoripyörien kilpailuissa ja board track-radoilla aitiivinen Indian keskeytti työt tehtaallansa siksi kunnes hautajaissaattue oli ohittanut sen. Samana päivänä tekniikkanero Oscar Hedstrom, toinen Indianin perustajista, jätti yhtiön: hänen päätöksensä perusteeksi ao. lähde esittää juurikin tyrmistyksen De Rosierin poismenosta, eli luomiensa tehokkaiden moottoripyörien vaarallisuudesta. Virallisen version mukaan ero johtui yhtiön osakkeen arvon manipuolinnista, jota protestoidakseen Hedstrom jätti yhtiön. Indianin perustajilla George Hendee`llä sekä Carl Oscar Hedstromilla oli molemmilla taustat polkupyöräkilpailijoina, ja Hendee oli itse asiassa tutustunut Hedstromiin seurailtuaan miten luotettavasti Hedstromin luoma lähettäjä-moottoripyörä oli toiminut vuoden 1900 Madison Square Garden`in polkupyöräkilpailussa.
Laji sai myös varhain pahan kolauksen, kun 8. syyskuuta 1912 Vailsburgin radalla (Newark, New York) vasta 19-vuotias Eddie Hasha`n ("Texas Tornado") ennätysmies Ray Seymour`in kanssa kamppaillessa pyörä muutti n. 150 km/t nopeudessa äkisti suuntaansa ja sinkoutui katsomoon. Neljä katsojaa ja Hasha saivat välittömästi surmansa, ja Hashan takaisin radalle sinkoutunut moottoripyörä osui vielä 21-vuotiaaseen kilpa-ajaja John Albright`iin aiheuttaen hänelle kuolettavia vammoja. Lukuisia katsojia vammautui syntyneen pakokauhun aikana, ja 8.000 katsojan purkautuminen stadionilta vei peräti tunnin. Paljon julkisuutta saanut tragedia aiheutti juuri avatun Vailsburgin radan sulkemisen, ja "Murder Drome":ksi sensaatiolehdistön leimaamat lyhyet radat muuallakin lopettivat toimintansa. Vajaa vuosi myöhemmin 30.7.1913 sattui toinenkin tragedia Ludlow`n (Kentucky) Lagoon-radalla, kun kahdeksan ihmistä sai surmansa tulisessa onnettomuudessa ja sen jälkeen syntyneessä paniikissa. "Board track"`ien kuolinisku olisi kuitenkin vasta 1930-luvun lama, kun katsojamäärät eli lipputulot romahtivat, eivätkä tulot riittäneet korkeisiin kunnossapitokustannuksiin. Youtube-hakusana "board tracker" antaa lukemattomia tuloksia, ja näitä vanhoja, aikansa teknistä kärkeä edustaneita kilpapyöriä (vaikkapa 4V-moottorit) entisöidään/ajetaan nykyään innokkaasti. Alla linkitetyssä blogissa runsaasti tarinoita USA:n varhaisista mp-kilpailuista, radoista ja merkkihenkilöistä.
- Lisäaineistoa (blogi/kuvat) Vailsburgin ja Ludlown tragedioihin (englanniksi)
- Tsekkiläisen Indian maahantuojan filmi 1920 Daytona Beachin mailin ovaalin board track-kilpailusta
- 10:32 min, harvinaisuus, ei ääniraitaa, mukana Eugene "Gene" Walker, USA:n moninkertainen mestari
- 2011 onboard kisasta board trackerilla (iltakisa, action 2.00->)
- 2011 onboard kisasta board trackerilla (päivä, action 2:30->)
Board track-kilpailujen vaarallisuus ja monet kohua aiheuttaneet onnettomuudet johtivat niiden kieltämiseen jo 1910-luvun lopulla. Lautaovaalien sijaan kilpailut siirtyivät 1920-luvulla hielkkaovaaleille, ja tästä kehityksestä syntyivät maaratakilpailut ("dirt track"). Kun moni yhdysvaltalainen kilpailija vietti talvikauden Australiassa siirtyi laji 1920-luvun aikana sinnekin, ja levisi sittemmin muuallekin maailmaan. Siitä erkani myöhemmin eurooppalainen "speedway"-kilpailumuoto.
Lähteitä
- kirjoituksessa linkitettyjä
- Jackson, Colin: Classic British Motorcycles, Fonthill Media (e-kirja)
- eri Wikipediat, siksi GFDL
| Tavallisesti MotoWikiin kirjoitettujen tekstien tekijänoikeudet ovat niiden kirjoittajilla ja Motot.netillä on oikeus julkaista tekstejä vapaasti Motot.net-sivustolla. Kyseisten tekstien julkaisemiseen muualla tarvitaan kirjoittajien lupa.
GNU Free Documentation License Tämä artikkeli on poikkeuksellisesti kirjoitettu GNU Free Documentation License ehtojen mukaisesti. Tätä huomautusta ei saa poistaa ellei GFDL-ehtojen mukaista sisältöä poisteta. Tämän artikkelin lähde: Wikipedia |
