Tämä artikkeli ei niinkään ole tekninen selostus siitä mitä kaikkea pyörää tuodessa pitäisi tehdä ja ottaa huomioon, vaan kertomus moottoripyöräilyn aloittamisesta, ja ensipyörän hankkimisesta välittäjän avulla Saksasta.
Myös toisenlaiset artikkelit pyörän tuonnista saksasta ovat erittäin tervetulleita, ja sellaisen voi kuka tahansa tänne wikiin kirjoittaa.
Sisällysluettelo
Taustaa
Mopoilua
Oli kaunis kesäpäivä... Näinhän nämä kaikki tarinat alkavat, mutta kokeillaanpas tällä kertaa jotain muuta. Olen varmaan koko ikäni ollut, kuten niin kovin moni muukin moottoripyöräilyyn hurahtanut hengenheimolaiseni, edes jossain määrin kiinnostunut moottorilla varustetuista 2-pyöräisistä. Ja kuten muillakin, omani alkoi tietysti moposta. Uutta mopoa en toki saanut, vaan 14-vuotiaana aloitimme isäni kanssa hänen vanhan moponsa entisöinnin. Mopo sinänsä oli aika otollisessa kunnossa entisöintiä silmällä pitäen niin monesta maalla vietetystä heinälatovuodesta huolimatta. Komistus oli mallia Jupiter Sport -66 ihan polkimilla ja silleen kuten kaikki tuon aikaiset ”pappamopot” muutenkin. Ajattelin jotta opinpahan itse samalla mopon rakenteesta, toiminnasta ja ennen kaikkea kunnossapidosta aika tavalla niin ei tarvitse isää olla jatkuvasti vaivaamassa erinäisten murheiden kanssa. Kokonainen talvihan siinä kerrostalon parvekkeella ja omassa huoneessa säheltäessä meni. Välillä piti käydä maalla heinäladossa osia kiinnittelemässä ja seuraavia työn alle hakemassa, mutta hiljaa hyvä tulee – ja niin muuten tuli! Keväällä mopo oli kuin juuri kaupasta ostettu! Siinä se maatalon pihassa kiilteli leppeässä auringonpaisteessa vain ensityyppejä odottamassa. Eikun kypärä päähän ja ”baanalle”! Tietty kytkimien ja vaihteiden, siis niiden huimien 2 kpl, kanssa oli ensialkuun kaiken maailman sähellystä, mutta eikun moppe polkaisten taas käyntiin ja opettelu jatkuu. Kohta sitä jo oltiin maantiellä päristelemässä kovin varovaisesti. Eihän sitä raaskinut juuri kunnostettua menopeliä pikkukivillä kiusata! Ainakaan vielä. Siellä maalla mopo suurimman osan ajastaan viettikin kun kaupungissa ei sille oikein säilytyspaikkaakaan ollut tarjota. Pyöräkellarit ja parvekkeen alustat kun oli taloyhtiön toimesta kiellettyjä. Mutta onneksi vanhemmat innostuivat rakentamaan omakotitaloa ja kohta talon valmistuttua oli mopokin kotipihassa. Nyt sitä vasta päästiinkin oikein kunnolla harrastuksen makuun! Sillä päristeltiin niin kylillä kuin kesätyömatkat. Kouluun ei tuolla pitkän matkan vuoksi oikein tohtinut lähteä, mutta toisaalta parempi niin. Olisi mokoma vain herättänyt ”kateutta” kaverien parissa koulun pihalla apinoiden ja pevukkojen vieressä seistessään.
No eipä aikaakaan kun pikkuveli rupesi lähentelemään mopoikää ja eihän hänelle nyt mikään pappis kelvannut! Eihän sillä kehdannut ajella kun kaikilla kavereillakin oli... Niinpä niin. No hänhän ostaa päräytti yhdeltä luokkakaveriltani apinan itselleen, kävi sen läpi, maalasi jne. Ja sai kuin saikin suht. asiallisen menopelin siitä itselleen. No pitää rehellisyyden nimissä toki myöntää ettei se oma pappiskaan enää NIIN hekumalliselta tuntunut kun oli pari kertaa päässyt veikan mopella päristelemään. Vaikka olin jo tuolloin melko pitkä ja apinalla meno oli erittäinkin ahdasta, niin silti sitä tuli ”parit kerrat” veikalta kyseltyä joskos pääsisin mieluummin sillä kylille kuin omallani. No näin sitä sulassa sovussa mentiin aina AB-korttiin saakka – tuolloin A tuli B:n mukana automaattisesti. Ja kun kortti oli taskussa, piti hommata ensimmäinen ”auto”. Jostain Espoon takametsästä käytiinkin kuittaamassa Passat Variant 1.3 -77 ja niin mopo kärrättiin maalle, takasin latoonsa. Vuosien saatossa pappa sitten siivoskeli latoa joskus ja nakkasi moponi jonkun romukauppiaan lavalle. Perhana! Mun hyvän mopon! No kun auto oli alla, niin eipä tuo nyt niin hirveästi haitannut. Harmitti vain.
Autoilua
Ja niin sitä vuosia kului, ilman 2-pyöräisiä kun veikkakin innostu niin räppäämään apinallaan että se oli jatkuvasti rempassa kun ei tahtonut moista menoa kestää. Autoni kyllä vaihtui useampaankin otteeseen: Ford Taunus 1.6 -79, Toyota Camry 1.8 XL -88, Fiat Tempra 2.0 SW -92 ja lopulta upouusi Peugeot Partner 1.9D -99. No nyt kun oli autopuoli kunnossa ja oma perhekin pääsi hyvin liikkumaan, niin isäntä kykeni keskittymään omiinkin harrastuksiin ja niin se idea omasta 2-pyöräisestä jälleen sikisi.
Skootteri
Mutta eihän sitä nyt moottoripyörää! Niin kalliita mokomatkin ovat, vakuutuksista nyt puhumattakaan! Tarkoitus kun oli saada vain edullinen 2-pyöräinen työkulkuneuvo. Autolla kun ei oikein ruuhkissa viitsinyt kykkiä, eikä se polttoainekaan nyt mitään ilmasta ole. Julkisilla taasen aikaa kuluu ihan liikaa, eikä ne bussitkaan aina kulje – aikataulujen mukaan kylläkin. Siispä mopoa (!?!) katselemaan. Endurotyyppiset mopot eivät juurikaan tulleet kysymykseen kun niihin ei tavarat mahdu kyytiin kuin perälaatikolla tai repussa. Eli skootteri jäi ainoaksi vaihtoehdoksi ja senkin valinnassa korostettiin suuria tavaratiloja ja tietty myös runkokoko piti olla riittävä 195cm kuljettajalle. Nelitahti olisi tietty ollut kiva, mutta kun markkinoilla ei tuollaisia ollut tarjolla kuin alitehoisina. Siispä kaksitahtinen. Ja kun budjettikaan ei nyt niin hirveitä sallinut (13.000mk katto) niin tulipahan kerralla rajattua nuo vaihtoehdotkin aika minimiin. Tietty käytetty olisi ollut varmaan vielä edullisempi, mutta kun autokin oli juuri uutena hankittu ja toisaalta pikkuveikan kokemukset käytetystä moposta latistivat niin eihän sitä voinut edes tosissaan harkita. Siispä uusi se piti olla! Huolellisen valintaprosessin jälkeen päädyin Kymco Cobraan ja kun liikkeessä (AMP Välisalo) ei ollut kuin keltaisia Crosseja, niin eipähän tarvinnut päätään enää noilla malliyksityiskohdilla vaivata. Jaa että miksi AMP? Jaa-a. Se vain tuntui edullisimmalta kun mopon ovh-hintaan kuului kypärä – muualta kyselemissäni liikkeissä kypärä olisi ollut lisäkustannus. Tuolla Kymcolla sitä sitten ollaan körötelty –99 syksystä lähtien kesät talvet kaikki työmatkat. Mittariin on nyt talvella –02 kertynyt reilut 16tkm. Ensimmäiset 10tkm mopo sai ihan huoltoliikkeen määräaikaishuollot leimoineen kaikkineen, mutta sen jälkeen eipä ole leimoja kirjaan karttunut. Samaten n. 11tkm kohdalla, keväällä –02 mopo kävi kyljellään ja vauriot on yhä korjaamatta – katepalat ovat uskomattoman kalliita! Polvessakin on yhä pieni musta läntti tapahtumasta muistuttamassa.
Kevytmoottoripyörä?
Mutta eipä mennä asioiden edelle. Kun mopolla oli n. 1v tullut ajeltua, rupesi ajattelemaan joskos sitä kuitenkin hankkisi moottoripyörän. Sellaisen pienen vain. Joku piikki korkeintaan. Ja niin käynnistyi seuraava valintaprosessi. Erilaisia vaihtoehtoja kartoitettuani rupesi mallikin pikkuhiljaa hahmottumaan – Honda XL125 Varadero. Tuossa menopelissä olisi kaikki ne piirteet mitä pyörässä pitäisikin olla, mitä nyt tavaratilaongelma mutta sehän korjautuisi kunnollisella perälaukulla. Brandt ei vielä tuolloin ollut määritellyt pyörälle hintaa eikä värivaihtoehdotkaan olleet vielä varmat, mutta itselläni oli jo kaikki ”valmista”. Kun hinta vain asettuisi toivottuun luokkaan, niin pankinjohtajan vieraisillehan sitä olisi lähdettävä. Ja kuume ei kun vain kohosi kevättä kohti ja siksipä piti –01 käydä ensimmäistä kertaa elämässäni oikein messuillakin ja ajatukseni jotenkin realisoitui. Mukaan työpaikalta lainattu digikamera ja riittävästi ”filmiä” (diskettejä) taskuun. Ja voi sitä pettymystä! Olivat mokomat hinnoitelleet pyörän aivan taivaisiin ja värivalikoimasta pudotettiin juurikin se haluamani, sininen. Voihan kökkö minkä tekivät! Mutta ei auttanut itku markkinoilla vaan oli yksinkertaisesti haudattava ajatus omasta moottoripyörästä toistaiseksi.
Ehkä ei sittenkään...
Messujen jälkeen ajateltiin taas ”järjellä”: Jos kerran 125cc maksaa jo 40.000mk, niin eihän siihen paljoa lisää tarvitse kun jo saa 500cc oikean moottoripyörän. Ja niin se hintaluokka kohosi. Nälkähän tunnetusti kasvaa syödessä. Miksi pitäisi tyytyä vinguttamaan 500cc pyörällä kun se kuitenkin käy jo seuraavana kesänä ”pieneksi” niin katsellaan samoin tein hiukka suurempaa! Näin sitä päädyttiin Aprilia Pegaso 650i. Wauzi! Siinä olisi taas kaikki mitä isossa pyörässä pitääkin olla! Mutta toisaalta kyllä tuo Kawasakin ZR-7S olisi kanssa aikas muikean näköinen, sinisenä tietty. Ja niin sitä pähkittiin uudelleen ja uudelleen. Kunnes tuli 01.06.-01.
Kawasaki ZR-7, ensityypit isolla pyörällä
Tuolloin kävin ihan vain huvikseni tuollaista sinistä ZR-7:aa ihmettelemässä Tuusmotorissa kun myyjä suorastaan työnsi avaimet koeajoa varten käteeni. Koita siinä nyt tärisevin käsin jotain änkyttää ”Mutku en mä ole koskaan ajanut mopoa suuremmalla!?” Jotenkin vain ahneus iski ja päätin ottaa Kawaa sarvista kiinni. Myyjä ystävällisesti opasti hallintalaitteet, käynnisti ja lämmitti pyörän sekä toivotteli hyvät koeajot. Siinä pari kertaa kahvaan koskettuani meinasi jo lirahtaa pöksyihin – senverta pelotti äänet uhku voimaa ettei tosikaan. Sitä uskottiin jo ihan suosiolla että pyörästä löytyy 100-varmasti enemmän kuin kuskilta ja jätettiin ne kokeilut kokonaan pois. Eikun jalka pyörän yli, haettiin asento, jalka ylös, kytkintä pohjaan, ykköstä pesään ja hyvin hitaasti kytkintä ylös. Näin löytyi helposti raja jossa kytkin ottaa kiinni ja liikkeellelähtö sujuikin varsin pehmeästi. Pian tuli pihan rajat vastaan, kytkin pohjaan ja hipaisu etujarrulle. Tai ainakin skootterin jarruihin tottuneena olin hipaisevinani jarrua, mutta pyörähän pysähtyi kuin seinään! No vilkkua päälle, rauhallista kytkimen vapautusta ja taas sitä mentiin! Pikkutielle päästyäni suuntasin autokauppojen välistä kohti Keravaa. Ykkönen, kakkonen, kolmonen – perhana! Täähän kulkee ihan kiwasti kun mittarikin nousi vaivatta yli moponopeuksien vaikka vasta tyhjäkäynnillä körötellään. Ainiin! Ehkä ton vilkunkin voisi palauttaa… Niin sitä ajettiin joku lenkki Savion kautta Keravalle ja takaisin Hyrylään. Ja kärpäsen purema oli niin tiukka ettei se enää ikinä hellittäisi! Nyt pyörä oli yksinkertaisesti vain saatava keinolla millä hyvänsä! Sen verran kuitenkin tuli palattua maan pinnalle etten siltä seisomalta ruvennut kauppoja hieromaan ja itseäni velkavankeuteen saattamaan – olihan sitä jo ennestäänkin auto- ja asuntovelat rasitteena.
Aprilia Pegaso, toinen kokelas
Huonosti nukutun yön jälkeen asiat näyttivät yhä vain mutkikkaammilta ja niin se jäikin, haaveilutasolle. Sen verran kallis tuo Kawa kuitenkin oli. Siispä otetaan hiukka takasin ja Pegason kimppuun. Helsingin Pyörä ja Mopo järjestikin syksyllä koeajopäivät ja niin sitä päästiin ”vanhalla kokemuksella” koeajolle. Tosin nyt kun myyjän ”palvelu” oli mitä oli, joutui itse käynnistämään pyörän eikä se tietenkään sujunut kuin koulukirjoissa. Pitäisi vain ensin kaikessa rauhassa käännellä vipuset (esim. hätäseis) oikeisiin asentoihin ja vasta sitten hapuilla sitä starttinappulaa. No liikkeelle sitä kuitenkin päästiin ja Hartwallin tehdasalue tuli Konalaa risteillessä kierrettyä. Varsin rankka pettymys se vain tuokin pyörä oli. 1-mukisen ruiskukoneen moottorijarrutus kun on jotain ihan käsittämätöntä, tuli ajosta enduron pitkien joustojen ansiosta varsinaista keinuntaa. Tuntui kuin sitä oikeaa kaasun asentoa ei oli olemassakaan vaan pyörä milloin kiihdytti, milloin jarrutti. Niinpä koko Pegaso-haave romuttui ja aatoksia päiviteltiin. Jos kerran rahaa ei juuri ole laittaa pyörään, mutta moponopeuskaan ei oikein riitä … joskos sitä sittenkin 125cc skootteria kattelisi. Näin sitä käytiin vielä saman syksyn aikana koeajamassa Mbk Skylineriä. Tuo ”moottoripyörä” oli kyllä ihan kaikkea muuta kuin mitä konekoko olisi antanut olettaa. No piikkihän se vain on, mutta ei sen sentään mopoa lussummalta pitäisi tuntua! Vielä kun pakettiin laitetaan mitä sopimattomin, ilmaa pyörteyttävä tuulilasi niin ajonautinnosta ei todellakaan voitu puhua. Pää olikin tuosta tuulen paiskonnasta koko loppuillan kipeänä ja näin se(kin) haave romuttui. Ehken minä vielä sitä pyörää saakkaan, mutta ihan varmasti joskus kuitenkin…
Käytetty moottoripyörä?
Näin sitä tuli taas seuraava talvi ja käytetty moottoripyörä nosti päätään. Sitä skannattiin kaiken maailman myynti-ilmoituksia läpi, kartoitettiin tarjontaa ja toisaalta mielihaluja. Milloin olisi pitänyt saada 500cc peruspyörä, milloin 600cc sportti tai 1100cc matkajuhta. Sitä katseltiin jos jonkinlaista ”toi voisi olla kiwa” jne. ja päätöksen teosta ei meinannut tulla mitään. Näin päästiin MP-02:een saakka ja tuolla hetkellä ”se” pyörä oli Suzuki Bandit 600S tai Kawasaki ZZR 600. Näistä jommankumman minä haluan! Ja siksipä messuilla tuli varsin hartaasti ja moneen kertaan niin kuvattua ja istuttua kuin tutkiskeltuakin molempia vaihtoehtoja. Molemmista luonnollisesti löytyi niin hyviä kuin huonojakin puolia. Mutta aina vain se hinta hirvitti – käytettynäkin. Kunnes eräänä päivänä kyllästyin koko touhuun ja panin asiat paperille: Miksi minä haluan moottoripyörän? Mitä minä teen sillä? Millainen minä haluan sen olevan? Katteita, paljonko vai ei ollenkaan? Moottorikoko, sylinteriluku, vetotapa, huollettavuus, luotettavuus… Olihan noita. No valinta kyllä helpottui jostain Biken numerosta löytämäni Reveren lyhyen arvostelukoosteen myötä. Jotenkin vain ”heräsin” että pyörässähän oli katteita lukuun ottamatta kaikki mitä siltä halusin. Riittävän suuri, vääntävä V-kone, riittävän suuri tankki matkantekoon, sopiva ikähaarukka niin hintakin olisi varmaan kohdallaan. Ja ennen kaikkea pyörä on ollut ja on yhä valmistuksessa hyvin pitkän aikaa juurikaan muuttumatta. No tokihan Reveren ja Deauvillen ulkonäössä on ”hiukka” eroa, mutta kone- ja runkopuoli on lähes sama. Revereen kokokate ja laukkusarja niin se ei pätkääkään käytännössä häviäisi Deauvillelle. Hintapuolelle Reveret kuitenkin ovat selvästi Deauvillea edullisempia ja toisaalta jos niitä katteita ei heti ensi alkuun ole, niin eipähän tule niin kalliiksi kaataakaan sitä pyörää – ensipyörähän tilastollisesti lähes varmasti kipataan jossain vaiheessa.
Saksasta?
Sitten iski se ahaa! Joskos vaikka sieltä Saksasta saisi pyörän vieläkin edullisemmin kun kerran niin huhu kertoo. Ja niin aloitettiin kokonaan uusi vaihe pyörän hankinnassa – Mistä löytyisi sopivan edullinen, mutta silti luotettava välittäjä pyörän hankkimiseksi? Itsehän en sinne olemattomalla kielitaidolla ja täydellisellä pyöräkokemattomuudellani lähde. Sitä paitsi maksaahan ne matkatkin jotain vaikka ajamallakin tulisi takaisin.
Ensimmäinen pettymys, Netti-MP Tampere
Tuohon etsiskelyyn osui myös surullisen kuuluisa Netti-MP ja Hamunen. Hän oli tuottanut jo maahan, Tampereelle, yhden kaadutun Reveren. Tuo oli varustettu täyskatteella ja 3x laukkutelineellä. Ajattelin että joskos tuon näin keväällä hankkisi niin varmaan se kaudeksi –03 olisi jo liikenteessä. Nyt kun autotallikin oli juuri järjestynyt omasta taloyhtiöstä – ja taas vain lisää velkaa.
Lähetin jopa pyöräilevän sukulaismiehen Tampereelta pyörää etukäteen katsastamaan ja sovin jo omastakin visiitistäni Hamusen kanssa sikäli mikäli tuo pyörä nyt yleensäkään oli rakennettavissa. Sukulaismies kertoili pyörän kyllä olevan melkoisen työn jälkeen ajettavissa, mutta myyjän kanssa meni välittömästi sukset ja pahasti ristiin. No en kyllä itsekään puhelimessa mitenkään palvelualtista kuvaa ollut saanut, joten asia ei niinkään yllättänyt. Kaupanteon jälkeen ei varmaankaan tarvitsisi enää olla missään yhteyksissä, niin kaippa tuo oli siedettävissä.
No tuli pyöränhakuaamu, nautin aamupalan, starttasin autoni Pohjois-Helsingissä ja koukkasin Hyrylään vanhempieni luota kärryn pyörää varten. Isäpappa hyppäsi samalla kyytiin ihan vain mielenkiinnostaan ja toisaalta olipahan minullakin jotain juttuseuraa. Näin sitä köröteltiin aina Pirkkahoviin saakka – viimeinen huoltoasemakahvila ennen Tamperetta, n. 30km päässä. Tuolta sitten kilautin kaverille joskos jotain tarkempia ajo-ohjeita saataisiin. Ilmoittipahan tylysti ettei pyörä ollut enää kaupan!?! Oli joku kuulemaa juuri ed. iltana maksanut siitä varausmaksun ja hän ei sitä voinut myydä. Arvaa kyrsikö? Jätkällä on mun yhteystiedot eikä vaivaudu edes ilmoittamaan vaikka jo Ti sovittiin tulostani pyörää katselemaan. Huvikseniko minä sukulaisiani vaivaan ja viikonloppuisin Hki-Tre köröttelen? Siitä sitten kiepattiin takasin ”parille” nortille samaiselle huoltikselle. Nyt vaati kyllä jo parit kaffekupilliset lisää kun ei tuota mies enää selvinpäin tahtonut millään kestää. Ja vielä oli köröteltävä kotiakkin!
Jälkeenpäin selvisi että Hamunen oli hankkinut pyörän Saksasta 500¤ ja kun hintapyyntö oli 2000¤ tax-free, tulisi tuosta kontintäytteestä hänelle 1500¤ tili. Aikas kohtuutonta pyytää pyörästä 4x hintaa mitä itse siitä on maksanut ja kun se ei tosiaan ollut edes ajokuntoinen! Nyttemmin Hamunen on rempannut sen, fixaillut molemmat kyljet ja yhä vain jouluna –02 tätä kirjoittaessani pyörä on myymättä!!! Hintapyyntö on nyt 3800¤ + verot. Hullu äijä!
Muita vaihtoehtoja
No mutta. Eipäs tuosta passaa lannistua ja niin otettiin yhetyttä muutamiin muihinkin toimittajiin. Pääasiallinen kysymys tässä vaiheessa oli joskos he tuollasen 2000¤ pyörän toisi maahan ja paljonkos siitä olisi välityskustannuksia maksettava tax-free, vapaasti noudettavissa (=haen välittäjän ilmoittamasta paikasta itse). Suurin osa firmoista tuntui haluavan 1500-2000¤ palkkiot, mutta sehän ei käy. Tällöinhän pyörän hinta kaksinkertaistuisi ja siinähän ei ole enää mitään järkeä. Yksikin välittäjä sanoi ettei he alle 10.000¤ menopelejä edes harkitse tuovansa juurikin tuosta toimituskulujen suuruudesta johtuen.
Yksi paikka Espoossa vaikutti puhelimessa melko lupaavalta, mutta kun kävin ihan naamatusten kaveria jututtamassa, niin välityspalkkiot kasvoivat ihan kummasti – ilmeisesti hänellä oli vain vedätysmeininki – luvataan puhelimessa vaikka mitä ja kun asiakas saadaan paikanpäälle, on häntä helpompi taivutella. No ehkä kuumeiseen kaveriin tuo olisikin voinut toimia kun liikkeessä oli pari ihan söpöä pyörääkin näytillä, mutta eipäs toiminut minuun. Minullahan oli jo aika tarkkaan haarukoitu mitä halusin ja sitä ei liikkeessä esillä ollut. No mutta kertoilipa kaveri hiukka enämpi saksalaisten myyjien toiminnasta ja kuinka Suomen markkinat imee kuin sieni kaikki fillarit sieltä. Meininki muistuttaa hiukka Venäläisten hinkua ostaa takasin kaikki Ladat Suomesta. Eli myyjät ei tunne pienintäkään häpyä myyntityylistään tai tavaran laadusta, takuista tms. nyt puhumattakaan. Jos kerran tämä ei osta, niin otetaan jonosta seuraava uhri. Huononpi juttu sinänsä, sillä tämä nostaa välittäjienkin työmäärää (perättömien lupausten metsästys) ja siten tuontikuluja ja kukas ne maksaa. Loppukäyttäjä Suomessa tietysti.
Graulin
Sitten sattu hakukoneella löytymään oikein lupaavan oloinen yrittäjä. Kaveri on alun perin Suomalainen joka on muuttanut Saksaan jo useita vuosia sitten ja perustanut sinne Suomeen tuontia harjoittavan yrityksen. Yrityksen menopeleistä suurin osa on tosin muodostunut kuorma- ja matkailuautoista, mutta he ilmoittivat ”valmiudet” olevan vaikka mihin menopeliin. Jopa ihan tilauspohjalta. Firman nimi oli Graulin.
Sopiva pyörä löytyy nopeasti
Ensikontaktiin sähköpostin lähettämisen jälkeen kului pari päivää, mutta hänhän oli samointein kiinnostunut asiasta ja sanoi sen järjestyvän. No annoin hänelle etsintämääräyksen ja määrittelin vielä hintakatoksikin tuon 2500¤ vapaasti Helsingin satamassa. Eikä aikaakaan kun hän jo puhelimitse ilmoitteli sopivan ehdokkaan löytyneen ja hän sen oli jopa ostanutkin itselleen, varastoon ostopäätöstäni odottamaan. Samalla hän kuvasi sen ja sähköpostitti minulle hyvälaatuiset kuvat valintaani helpottamaan.
Mietintäaikaa sain muutaman päivän. Lähinnä itseäni askarrutti kuitenkin välittäjän luotettavuus sillä kenenkään en aikaisemmin ollut kuullut häntä käyttäneen ja kauppasumma kaikkine kuluineen piti maksaa kerralla hänen Nordea-tililleen. Lisäksi kokonaissumma oli hieman yli asettamani katon ja tämä aiheutti oman hankaluutensa ja ”hallitusneuvottelut” emännän kanssa.
Siinä sitä sitten mökkiviikonloppu pähkittiin ja jaakailtiin joskos tuo nyt kuitenkaan oli järkevä päätös ja kun välittäjäkin oli jo vilauttanut mahdollisuutta perua koko kauppa ja hän myisi pyörän toisaalle. Toisaalta tämä voi ihan yhtä hyvin olla vain kuumeisen asiakkaan vedättämistä, mutta kuitenkin varsin unettomiksi nuo mökkiyöt jäivät.
Lopulta päästiin kotiin ja koneen ääreen, sähköposti auki ja totta tosiaan! Siellähän niitä kuvia kökötti aika läjä ja minkä näköinen oli pyörä! WAU! Lilaa väriään lukuunottamatta pyörä oli oikea namu ja huomattavasti parempi kuntoinen päälle päin kuin koskaan olin kuvitellutkaan. No tietysti myyjä fixaa pyörän(kin) aina ns. myyntikuntoon mutta silti. Kulumisen jälkiä ei kuvissa ollut havaittavissa ja muutenkin kunto oli tosiaan virheetön niin rohkaisin itseni ja maksaa päräytin koko kauppasumman Graulinille.
Ja jos olivat nuo mökkiyöt unettomia, niin mitä ne olivatkaan transaktion jälkeen! Nyt ei ainoastaan pähkitty minkä kuntoinen pyörä olisi tulossa vaan olisiko tuota tulossa yhtään mitään? Hävisivätkö 2800¤:ni tuon sileän tein taivaan tuuliin? Miten saisin niitä mitenkään ikinä takaisinperittyä?
Kului päivä, toinenkin ja Graulinilta tuli puhelu konetiltistä. Kuulemma kaikki koneella olleet tiedot olivat pelastamattomia ja siksi sähköpostiosoitteet, maksutiedot, tiliyhteydet yms. olivat hävinneet bittien hautausmaalle. Arvaappa vain lisäsikö tuo vettä epäilysmyllyyni?!? Sen verta usein sitä ollaan saatu pettyä jos jonkin verukkeen perusteella, niin tämä ei todellakaan kuulostanut mitenkään rauhoittavalta ja kaikki mahdolliset hälytyskelloni pärähtivät soimaan kuin viimeistä päivää. Onneksi sain kuitenkin itseni sen verran rauhoitettua että kykenin antamaan huumorimaisen kuvan puhelimen toisen päähän ”se on se mikkisofti sellainen…” No hän kuitenkin sanoi asioiden pienestä viiveestä huolimatta olevan kunnossa, rahtipaikka pyörälle varattuna jne. ja vain satamaan kuskaus enää puuttuisi.
Kun pyörä lopulta oli laivassa ja rahtikirjat täytettynä, tiedusteli Graulin postiosoitettani johon pyörän paperit ja vaatimuksenmukaisuustodistukset voisi toimittaa. Samalla sain tiedon rahtikirjan numerosta ja laiva-aikataulusta.
Pyörä saapuu Suomeen
Nyt jo tulikin aamu kun pyörän pitäisi Sompasaareen saapua. Olin jo edellisenä iltana kaapannut isäpapan kärryn, läjän sidontaliinoja ja väkersinpä oikein ajorampinkin pyörää odottamaan. Eikun kärry auton perään ja nokka kohti satamaa työpaikan sijaan. Nyt oli niin tärkeät afäärit menossa ettei sitä töihin kerkiä!
Matkalla aatokset vaihtu aika vikkelään epätoivosta riemun kiljahduksiin. Sen verran sekasin sitä oltiin. Mikä siellä satamassa nyt oikein minua odotti? Oliko Graulin tosiaan rahdannut sinne jotain minua odottamaan? Sompasaaressa pää pyörikin heti laivan havaittuaan kuin puolukka … siellä. Haa! Tuolla on joku ajoneuvorahtaus ja oven päälläkin lukee FinnSteve – tämän piti olla se rahtauksen hoitava yhtiö. No eikun auto pihalle parkkiin ja rohkeasti ovesta sisään.
Voi mikä väen tungos tuossa kapeassa käytävässä odottikaan! Siis se haisi ihan hirveälle hielle ja niin tupaten täysi venäläisiä kuin ikinä vain olla ja osaa! Kaikki ohjeistukset seinillä vain tuolla kyrillisellä kielellä, joten eipä niistä meikäläiselle oikein apuja herunut. Siispä jonon jatkoksi.
Siinä sitten ihmeteltiin jotta milloinkas se minun vuoroni oikein tulee. Milloin kukin venakko sinkoili ulos tai sisään, jonoon keskellä ja siitä pois. Kuka maleksi missäkin päin ja vain äkillisesti ilmesty jonoon ”seuraavaksi onkin minun vuoroni.” Eihän sitä tälläinen kiltti Suomalaispoika tohdinnut millään tuhmalle, ronskin näköiselle venakolle vastaankaan sanoa.
Tunti siinä kökittiin ja lähes koko ajan tiski oli ihan käden ulottuvilla, mutta sitten taas joku änkesi jostain siihen väliin. Mutta lopulta se tosiaan oli minun vuoroni. Siinä tätille asiani esitin ja kun kuuli että moottoripyörästä oli kyse, niin eihän sitä siltä tiskiltä saanut!?! Oikea paikka oli n. 1km pitemmälle ihan satama-alueelle asti, puomien sisälle! Höh. Ja totakaan ei voitu missään kertoa, per…
No autoon takasin ja matkaa jatkaen tätin antaman kartan perusteella. Portilla sitten setä vuorostaan ojensi ettei tästä henkilöautolla pääsisi. Ei vaikka kuinka on kärry perässä ja jonoa takana. Se on tuo viereinen portti. Ja ihan samalle alueelle ne molemmat portit johti! Ei auttanut. Henkilöautolla vain rohkeasti rekan keulaa kohti peruuttaen joskos tuo tuosta myös pakin pelistään löytäisi. Mahtoi siinä rekkakuskitkin kiroilla, minulle, vaikka omasta mielestäni syy oli jossain aivan muualla.
Eikun auto ympäri ja viereiselle portille, jonon hännille, TAAS! Vihdoin portilta minulle ojennettiin vihreä lappu johon raapustettiin autoni rekisteritunnus ja kuulemma ilman tuota lappusta oli ihan turha yrittää takaisin portille! Siis lappu visusti taskuun ja vetoketju kiinni jottei vain joudu hukuksiin moinen passini takaisin vapauteen.
Nyt, yllätys yllätys, tuolla oikealla luovutustiskillä ei jonoa ollut enää lainkaan ja tädin palvelu erittäinkin mieluisaa. Hän pari kertaa siinä konettaan näppäili, tulosti jokusen lappusen ja taisi henkilöpapereitakin tarkistaa ja 65¤ palkkiota palveluistaan halusi, mutta lopulta oli luovutuslappuset kunnossa, pyörän avain kädessä ja päästiin itse ”asiaan”. Luovutuslupa vielä tulokäytävälle sedälle, joka lopulta tuon kaipaamani kapistuksen luovuttaisi ja jo oltiin luovutushallissa, pyörän vieressä.
Ensitapaaminen
Ja minkä pyörän! Vaikka halli varsin hämyinen olikin, niin siinä se kimalteli täydessä loistossaan! Ja vielä kuljetuksenkin jälkeen vähintään yhtä hyvässä kunnossa kuin kuvat antoivat ymmärtää! Peräkärrystä takalaitaa auki, ajoramppi paikalleen ja pyörän kimppuun. Välittömästi pyörä keräsi rahtareita ympärilleen kuin hunaja mehiläisiä. Joku vielä heitti hallista kärryn perään pitemmän ja vahvemman ajorampinkin ettei vain enää tässä vaiheessa moista helmeä kaltoin kohdeltaisi kun tänne saakka ollaan jo päästy. Käskipä yksi niistä minun vain ohjaamaan pyörää kärryyn kun hän tarakasta tuuppaisi pyörän ramppia pitkin ja niin oli pyörä kärryssä. Siinä pyörää sitoessani sitten olikin jutustelun vuoro. Pääasiassa ihmettelivät kilpaa kanssani kuinka noin hyväkuntoisen näköisiä pyöriä Saksasta enää löytää. Ja kun hinnan kuulivat kaikkine kuluineen 2865¤, olivat lentää perseelleen.
Pyörän sidonta itse sujui parilla Bilteman liinalla aika hyvin, olihan sitä pari kertaa tullut jo mopolla harjoiteltua – etukulma-ohjaustanko-etukulma ja takakulma-tarakka-takakulma. Iskarit liinoja kiristämällä kasaan ja kohta oli homma valmis. Kotimatka voi alkaa.
Mihinkään kotiin menty! Työpäivähän oli jo käynnistynyt ja tietty sitä piti päästä heti työkavereille kehumaan jotta minkäs helmen sitä saikaan hankittua. Siis keula kohti Espoon Kiloa. Esplanadin kaltevalla mukulakivikadulla paljastuikin sidontani malttamattomuus – tärinä hiljalleen luistatti hihnakiinnityksiä pyörän päästä ja niin se pääsikin jo kallistumaan aika pahasti. Lopulta löysin sopivan rauhallisen kolon, auto parkkiin ja pyörää oikaisemaan. Kuitenkaan en malttanut sidontaa sen enempää korjailla sillä mukulakivethän olivat jo takanapäin ja edessä pelkkää asfalttia.
Virhe tämäkin, sillä työpaikalle päästyäni oli pyörä jälleen yhtä kenossa kuin ennen oikaisuani. Auto firman parkkihalliin ja ”kättä pitempää” hakemaan. Siitä napattiin mukaan itsekin moottoripyöräilyä jo vuosia harrastanut kaveri hankintaani ihastelemaan ja mittarilukemien paikkansa pitävyyttä arvailemaan. Ja jälleen yksi ylläri lisää – hänen mielestään 31tkm voisi jopa olla ihan kohdallaankin, olkoonkin 10v pyörä!?! Sekös meikäläisen suun veti aikas muikeaan hymyyn.
Ensimmäinen starttaus
Seuraavaksi hän yhytti starttaamaan pyörää joskos vaikka lämpöiseksi käyttelisi. Minuahan ei kahta kertaa tarvinnut usuttaa pyörän päälle! Avain lukkoon, pyöräytys ja mitä? Mittarivalot palavat hyvin himmeästi, jos ollenkaan. Sormi starttinappulalle ja juu. Akku on aivan typötyhjä. Ei tullut startista mitään, mutta jos jostain kaapelit… Mutta eihän niitä siihen hätään löytynyt.
Eikun firmasta kavereita kysymään joskos jotain piuhan pätkää tms. edes väliaikaista ja niinhän sitä narut saatiin. Pyörä yhä kärryssä, penkki irti, auton konepelti auki ja narut kiinni. Nyt startti pyörittikin jo varsin iloisesti, mutta pyörä vaan ei edes luvannut. Ei niin pienintäkään. Ryyppy oli päällä ja kaasuakin käytettiin varsin maltillisesti, mutta ei niin ei. Perhana!
Kaverin kanssa tulppia ja piuhojakin ihmeteltiin, mutta selkeää vikaa vain ei löytynyt. No startataan vain, niin kai se kohta… Ja varsin sitkeän kutittelun jälkeen se jo pikkusen lupaili. Hiukka lisää ja kohta se jo kävi. Varsin vaivalloisesti vain toisella pytyllä, mutta kävi kuitenkin. Kaasuun vastaaminen … no kai se lämmettyään sitten. Ja niinhän siinä kävi. Kun kone lämpeni, tuli toinenkin pytty pikku hiljaa, vähä kerrallaan peliin mukaan ja kohta se jo puksuttikin varsin maltillisesti ja terveen tuntuisesti.
”Hiukka” huolestuttavaa tuo noinkin hankala startti, mutta eihän tämä mikään uusi pyörä ole… Kohta kone jo sammutettiinkin ja varmuudeksi nyt kaverin kanssa korjattiin pyörän sidontaakin. Hyvä niin, sillä työpäivän jälkeisestä kotimatkasta tuli varsin pomppuinen ja paremman sidonnan ansiosta se meni kuin menikin ongelmitta.
Pyörä saatiin nätisti naapurin isännän kanssa takaisin maanpinnalle ja talliin ”lepäilemään”. Nyt vasta uskalsin huokaista helpotuksesta. Pyörä oli pienistä murheista huolimatta paljon enemmän kuin osasin uneksiakaan ja nyt turvallisesti omassa kotitallissa.
Pyörä vihdoin kotona, huollot alkaa
Seuraavana päivänä akku laturiin kiinni ja netistä (Louisilta, Saksasta) tilailemaan ihan perushuoltoon kuuluvia vakio kulutusosia. Tällä kertaa pakettiin kuului tietty 4kpl tulppia, 2kpl venttiilikopan tiivisteitä, kytkinkopan tiiviste, öljyfiltteri ja jarrupalat molempiin päihin. No etupään paloissa oli yhä mukavasti pintaa, mutta tulipahan samalla tilattua kun ne kuitenkin joskus menee vaihtoon. Myöskään kytkinkopan sen paremmin kuin venttiilikoppien tiivisteille ei loppuen lopuksi tullutkaan käyttöä, mutta lähinnä varallehan ne tilattiinkin. Kytkinpakassa kun osottautui pintaa olevan ihan riittävästi, ei sitä tarvinnut purkaa ja näin tiiviste säästyi. Samaten venttiilisäätöjen tarkistuksen yhteydessä (ei säätötarvetta) molemmat koppien tiivisteet säilyivät ehjinä ja siksi ei niitäkin siis jäi pari varastoon odottamaan käyttöönottoaan.
Öljyiksi niin moottoriin kuin perään valuteltiin Shellin täyssynteettiset ja ilma- sekä polttoainefiltterit vaihdettiin. Nämä kaikki ihan kotimaasta tiskiltä ostettuina – varsin kalliita, mutta kun nesteitä ei oikein postitella ja noita paria osaakaan ei netistä löytynyt. Tietty huoltoon kuului myös kaasarien säätöjen tarkistaminen kunnon pesua ja vahausta unohtamatta. Ja näin oli pyörä valmiina ensimmäisiin savuihinsa.
Kytkimet asentoihinsa, ryyppyä päälle ja avaimesta virrat. Mittaristoon syttyi tutut merkkivalot ja peukalo painoi starttia. Niinhän se hörähti jo ihan ekalla käyntiin! WAU! Taisi olla ilmafiltterissä ja kynttilöissä vikaa kun kärryn päällä sai kaapeleiden kanssa kutitella niinkin hartaasti. No tietty parempi näin. Ja niin oli ihan pakko heittää parkkiksella ”parit” kiekat naapureiden ei niin ihailevien silmien alla.
Ajamaan?
Tietty nyt himo päästä pyörällä ajamaan ihan oikeasti oli jo varsin mittavissa lukemissa ja niin alkoikin pähkäily jotta miten. Kilpiin moista kun ei ole varaa laittaa ja kilvettömänä ei juuri parkkista pitemmällä huristella. Mutta sitten osuikin jo silmiin firman mp-kerhon ajoharjoittelupäivä Alastarolla ja sinnehän oli ihan pakko osallistua! Kävipähän mielessä joskos vaikka pyörän ajaisi siirtokilvillä sinne & takaisin, mutta alkulupailustaan huolimatta tulli veti homman puihin kun siirtokilvityksen hetki koitti – kilvet saa noutaa vasta max. 1vko ennen tarvetta.
No ei auttanut itku markkinoilla ja niin sitä oli faijalta kärryä taas ruinattava auton perään. Biltemasta vielä toinen pari sidontaliinoja ja niin oli tarpeelliset hankinnat rataharjoittelua varten tehty. Edellisenä iltana jo pakattiin auto huolellisesti varautuen niin vaate- kuin työkalupuolessa kaikkeen mahdolliseen ja huikka jopa mahdottomaankin. Autossa kun tilaa riitti niin olisi kuitenkin kyrsinyt jos olisi jotain tarttenut ja kuitenkin jättänyt sen vain laiskuuttaan kyydistä pois. Ratapäivän aamuna piti sitten pyörä väkertää tuota self-made ajoramppia pitkin, yksin kärryyn, mutta yllättävän helposti sekin sujui riittävällä alkuvauhdilla. Samaten pyörän sidonta liina/kulma oli nyt huomattavasti helpompaa eikä todellakaan tarvinnut pelätä siteiden liukumista! Ei tarvinnut ottaa ”ennakkoa” iskareita liinoilla kasaan vetäessä, vaan tarvittava läjäys saatiin aikaiseksi tasaisesti molemmilta puolilta, samanaikaisesti kiristämällä. Etenkin takapäässä ei tarvinnut pelätä vetävänsä runkoa kieroon kun veto oli tasainen, molemmilta puolilta. Ja eikun matkaan…
Radalle
No mikäpä tuossa oli ajellessa. Ilma nyt ei ollut mikään kaunein, mutta ihan inhimillinen kuitenkin. Olivat tosin luvanneet aika pahoja sateita Alastaron nurkille ja taivas enteili tummin pilvin ennusteen paikkansapitävyyttä. Ja niinhän sitä taivas sitten aukeni. Vettä tuli kuin Esterin ahterista! No voi kökkö. Pitikös sen just tänään tosiaan sataa? Forssaan päästyäni näytti jo yllättävän hyvältä. Sade oli lakannut ja aurinko paisteli täydeltä terältään. Tällänen kun keli olisi perillä niin mikäs sitä olisi rataa kierrellessä, mutta kun ei niin ei. Jo heti Forssan jälkeen alkoi sade uudelleen ja vain pahenemaan päin matkan vähetessä.
Perillä, kiihdytysradan päässä sitten ihmeteltiin kaatosateen keskellä että mihinkäs päin rata-aluetta sitä pitäisi suunnistella. Kilautus kaverille ja homma selkisi – siellähän he jo kiihdytysradan katsomon juuressa odottelivat sateen loppumista. Kaatosateessa pieni ohjeistus miten rata-alueella toimitaan ja kohta päästiinkin keliä voivottelemaan.
Mutta ei auttanut itku markkinoilla, ei. Kun kerran rata-ajasta oltiin maksettu, niin sateen ropistessa niskaan sitä rohkeasti pyöriä palauteltiin kärryistä takaisin maan kamaralle. Iloinen yllätys olikin odottamassa heti viimeisen pyörän alas saannin jälkeen – sade lakkasi! No tietysti rata oli aivan litimärkä valtavine lätäköineen, mutta kaippa sinne jos hyvin varovasti… Ja kohta radalla jo olikin pari rohkeaa takarengastaan lipsuttelemassa. Itsekin vetäsin ajovarusteet, mitä nyt tuolloin omistin rullaluistelusuojat, hanskat ja neonkeltaiset heijastinliivit, niskaan ja lämmittelin pyörän. Sehän starttasi kuin palmun alta heti ekalla yrittämällä ja päivä näytti sittenkin pelastuvan.
Kyllä oli kieli keskellä suuta siinä vesilätäköitä pujotellessa. Ei todellakaan tarvinnut edes ajatella takajarrua käyttävänsä kun jo hiukka hätäsempi moottorijarrutus riitti irrottamaan takapyörän radan pinnasta. No tulipahan radan mutkat siinä körötellessä melko tutuiksi joskos vaikka rata tästä kohta kuivuisi. Mutta jo muutaman kiekan jälkeen alkoi polvia oudoksuttamaan siihen malliin että jo oli verryttelytauon paikka. Kurvasinkin takaisin varikolle, sammutin pyörän ja tepastelin radan kylkeen kaverien menoa ihastelemaan.
Kyllä noi kaverit aika rohkean näköisesti pyöriään kepittivätkin! Pari lipsahdusta silloin-tällöin ja homma rauhoittui hetkeksi, seuraavaan suoraan asti. Takarenkaiden nostattama sumu väheni koko ajan, minuutti minuutilta ja itsellekin tuli mieli takaisin, nyt jo puolikuivalle radalle.
Tällä ajosessiolla homma menikin jo tottuneemmin. Pikkuhiljaa rupesi oikeat vaihteetkin löytymään mutkiin ja suoralle päästyäni pyörä sanoi muutakin kuin liian suuren vaihteen aiheuttaman vastalauseensa, böööö. Mutta kun radalla oli nyt runsaasti muitakin ja itse selvästi heistä kokemattomin, piti teipattuja peilejäkin hiukka tihruilla, mitä nyt niistä selvää sain. Rauhallisin liikkein ja selkein päänkäännöin informoin takaa tuleville omista aikeistani ja säästelin niitä parhaita ajolinjoja noille ohittajille. Jokainen taaplaa radalla(kin) tavallaan ja mitäs minä siinä muiden menohaluja rajoittelemaan.
Vaan jo kohta polvet sanoivat oman mielipiteensä asiaan ja varikko kutsui jälleen. Tuossa vaiheessa hörpättiin termarista ja kaivettiin kylmälaukusta hiukka piristeitä tuolle viimeiselle ajosessiolle. Pikkuhiljaa meinasi koko touhu ruveta jo kyrsimään, mutta kun kerran maksettu oli… Ja kohta sitä jo oltiinkin takaisin, nyt jo täysin kuivuneella radalla.
Niinpä sitä minäkin jo uskalsin kokeilla jotta miltäs se kahvan kääntö suoran auetessa oikein tuntuikaan. Kierros kierrokselta uskalsi kääntää enemmän ja enemmän sekä pitempään ja pitempään. Jotenkin sitä oppi luottamaan pyörän jarruihinkin ja siksi sitä uskalsikin jättää suoran jälkeiset jarrutukset myöhempään. Myös mutkissa uskalsi jo kokeilla millä nopeudella pyörän saisi vielä mutkasta taittumaan. Kumman ”jäykäksihän” tuo muuttui nopeuden kasvaessa ja siksi en enää yhtään ihmettele kun se tyypillisin klassikko-onnettomuus on vetää pyörällä mutkasta suoraan. Onneksi vastaohjauksen harjoittelut oli jo mopolla tullut tehtyä, niin ei tuosta vauhdin kasvusta tuon suurempia ”ongelmia” koitunutkaan. Pian radalle kuitenkin ilmestyi jo ihan outoja pyöriä ja vilkaisu katsomoalueelle varmisti aavistuksen – aika oli lopussa. Vielä viimeinen ”hanat kaakkoon” kiihdytysrataa pitkin ja ajo oli osaltani ohi.
Luultavasti useammaksikin vuodeksi, sillä touhu ei vaikuttanut lähellekään siltä mun jutultani moottoripyöräilyssä. No, kaverien kanssa ajon jälkeen turistiin mikä meni hyvin ja mikä olisi voinut olla paremmin, törkittiin pyörät takasin kärryyn ja sidottiin tiukasti paikalleen. Kukaan ei pyöräänsä kertaakaan kipannut, ei radalla eikä sen ulkopuolella. Vain yksi pyörä ilmoitteli teknisistä murheistaan, mutta sekin vasta viimeisen ajosession loppupuolella.
Eli loppuen lopuksi keikka ei juuri paremmin olisi voinut mennä. Sadekin näytti pikkuhiljaa taas alkavan, niin siinäkin mielessä homma oli ihan bueno. Kotimatka sitten köröteltiinkin pikkuteitä pitkin, kiire kun ei ollut mihinkään, suuret tiet tylsiä ajella ja olihan hommassa se pieni seikkailun viehätyksensä. Ehkäpä moottoripyöränkin päällä matka-ajosta löytyy se jokin. Kotipihassakin kun pyörän alaslasku sujui moitteetta, niin vikasaldo tosiaan jäi puhtaaseen nollaan – hyvä niin. Pyörä talliin ja homma oli valmis. Tiedä häntä milloin seuraavan kerran sen saa tallista ajoon kaivaa…
Yhteenveto
Että tälleen. Jos tästä nyt jonkinlaista yhteenvetoa pitäisi tehdä, niin:
- Graulin toimi kuin unelma. Asiakaspalvelu oli suorastaan loistavaa!
- Toimitettu tavara oli aivan uskomattoman hyväkuntoinen, suoranainen helmi!
- Tämänhetkinen hinta-arvio (tammikuu –03) näyttäisi parin sadan euron säästöä + pyörän runsas varustelutaso. Tuosta jokainen päätelköön kannattaako vaiva ja murehtiminen vai ei
- Louisilta tilaamalla voi saada ihan perushuoltoonkin liittyvät tarvikkeet n. –50% hinnalla kotimaisiin verrattuna
Tämä nyt ei kuitenkaan tarkoita että tilanne aina ja jokakerta olisi näin moitteeton ja huoleton. Eli tarkkana pitää olla. Tälläkin alalla on niin kotimaassa kuin ulkomailla sen sortin yrittäjää ettei ole tosikaan. Ulkomaankaupassa kun yleensä on vielä oma välikätensä (välittäjä), välttämättömyytensä (rahtaus) ja viranomaiskiekuransa (verot ja rekisteröinti). Eli harvemmin sitä ainakaan helpommalla pääsee eikä tässä(kään) tapauksessa taloudellinen hyöty kuitenkaan mikään suurensuuri ollut, ellei nyt sitten autoverouudistuksen yhteydessä moottoripyöriä siirretä matkailuautojen tai moottorikelkkojen tapaan ”harrasteajoneuvoihin” => vapautus autoverosta 8)
Tekstin on kirjoittanut käyttäjämme Hitec, edelliseen Motot.net versioon joskus kauan sitten...
