Triumph T150 Trident ja sen BSA-rinnakkaismalli "Rocket 3" luetaan ensimmäisiksi superpyöriksi. Kolmisylinterisen uuden moottorin juuret olivat Edward Turnerin jo 1937 esittelemässä 500-kuutioisessa "Speed Twin"-mallissa, mikä antoi suuntaa brittipyörille ja niiden kopioille (vaikkapa Honda CB450 "Black Bomber"-pikkusuperi) vuosikymmeniksi eteenpäin: 750-kuutioinen tripla syntyi siis monimutkaisen projektin yksinkertaistuksena Speed Twin-konstruktioon lisäsylinteri "ymppäämällä". Vuonna 1959 Bert Hopwood`in ja Doug Hele`n aloittama toteutus oli hyvin työläs (ks. oiva Trident-kertomus MOBILISTI-lehden 7/2001 jutussa), mutta malli oli periaatteessa valmis lanseeraukseen jo vuonna 1965. Valitettavasti valmistaja aikaili mallin markkinoille tuontia, koska uutuuden muotoilun haluttiin erottuvan siihen asti pyöreämmästä perinteisestä ulkoasusta: työn toimekseen saanut Ogle Design tarvitsi 18 kuukautta luodakseen kulmikkaamman muotoilun uutuusmalliin. Myös P1-prototyypin sylinteriryhmää haluttiin kallistaa eteenpäin ("sloper") vauhdikkaamman olemuksen aikaan saamiseksi. Trident esiteltiin yleisölle siksi vasta kesällä 1968 - muutamia kuukausia ennen Honda CB 750K "Tuutti-Hondaa", mikä valitettavasti jätti britti-triplan varjoonsa.

Trident sopi oivasti "Formula 750"-kilpaluokkaan, ja otti kolmoisvoiton 1971 Daytona 200-kilpailussa: voittaja oli Dick Mann (BSA Rocket 3), kakkonen Gene Romero (Triumph Trident) ja kolmanneksi tuli Don Emde (BSA Rocket 3). Emde voittaisi saman kilpailun 1972 Yamahan 350-kaksitahtisella, ja vuonna 1973 saman tekisi Suomen Jarno Saarinen, myöskin piskuisella 350-twinillä isojen triplojen nenän edestä.

Kehitysversiot

Triumph X75 "Hurricane"

Yhdysvaltalaisen BSA-haarakonttorin varajohtaja Don Brown antoi matkamoottoripyörien katteistaan tunnetulle Craig Vetterille toimeksi muotoilla BSA:n A75-malli USA:n makuun paremmin osuvaksi - sirommaksi ja tasapainoisemmaksi - ja kertoi hankkeesta sittemmin Triumph/BSA:n haarakonttorin johtaja Peter Thorntonillekin. X75 esiteltiin yleisölle lokakuussa 1969, ja se vietiin sitten Iso-Britanniaan pääkonttorin tutkittavaksi. Bert Hopwoodia uusi tyyli ei miellyttänyt, mutta asiakaskyselyt antoivat positiivista palautetta. Vetter-BSA Rocket 3:sta tuli näin markkinoille myyntimalli Triumph-merkin alla, nimellä X75 "Hurricane".

"Quadrant"

Doug Hele muunsi vuonna 1973 Tridentin markkinoilla vetävämmäksi nelisylinteriksi. Koska kolmisylinterisen eräät mitoitukset (ensiövedon ketju, toisiovedon eturatas) oli pakko säilyttää, oli nelisylinteriä varten lisättävä lohkosiivu, eli lisätyn neljännen sylinterin vuoksi moottorin oikea puoli työntyi vasenta enemmän esiin. Moottorin koko muuttui tuhatkuutioiseksi, ja nelisylinterin nokka-akseli teetettiin ulkopuolisella valmistajalla, joskin muut osat löytyivät Triumphin osavarastosta. Quadrant-projekti nähdään kriisiyhtiön niukkojen resurssien tuhlailuna, mikä olisi pitänyt keskittää vuonna 1976 prototyyppinä näytettyyn "Thunderbird III"-malliin, sillä näkyvästi toispuoleisella, selvästi kotikutoisella moottorillaan Quadrant ei olisi ikimaailmassa voinut pärjätä CB750 Tuuttia eikä liioin uutta Kawasaki Z1 900-nelisylinteriä vastaan.

• Motorcycle Classics Quadrant Replica-juttu (en)

T160 "Trident"

Vuosina 1968-1975 tarjolla ollut Trident (viimein T150V, jossa V tarkoitti etulevyjarrua ja 5-vaihteista vaihteistoa, joskaan mallissa ei ollut sähköstarttia, eikä enää alkusarjan "ray gun"-äänenvaimentimia - nimi juontui kolmesta esiin työntyvästä loppuputkesta - vaan uudemman siloitetut "megafoni"-vaimentimet) uudistui marraskuussa 1974 esitellyksi, päivitetyksi T160-malliksi. Siinä oli erinäisiä asiakaspalautteen tai lainsäädännön muutosten vuoksi tarpeellisia uudistuksia, ja moottorin sylinterit olivat Rocket 3:n kaltaisesti etukenossa mikä mahdollisti suurikokoisemman ilmanputsarikotelon. Mallissa palattiin kulmikkaan alkusarjan sijaan taas tutumpiin pyöreämpiin muotoihin, ja vaihteensiirto oli USA-turvallisuusmääräysten vuoksi jouduttu siirtämään vasemmalle puolelle. Muita muutoksia olivat sähköstartti, levyjarru myös takapyörässä, uusi mittaristo sekä USA:n tiukemmat melumääräykset täyttävä pakoputkisto. Muutokset paransivat Trident T160:ssä kaiken lisäksi vielä painopistettäkin.

Ikävä kyllä brittiläisen mp-teollisuuden uudelleenjärjestelyissä viimein heinäkuussa 1973 synnytetty taustayhtiö NVT (Norton-Villiers-Triumph) kaatui vuoden 1976 alussa, eli T160:ta ei enää ehditty valmistaa kuin noin 7.000 kpl (joista osaa myytiin markkinoiden haalean vastaanoton vuoksi tosin vielä vuoteen 1977 asti), kun T150:n valmistusmäärä oli ollut 27.480 kpl (mukaan luettuna sen BSA Rocket 3-rinnakkaisversio).

T180 "Thunderbird III"

Vuonna 1975 Triumph näytti prototyyppiä 900-kuutioisesta "Thunderbird III"-triplasta. Se ei ehtinyt enää tuotantoon, koska NVT pyllähti keväällä 1976. Prototyyppi ja oikeudet siirtyivät NVT:n konkurssin jälkeen toimintaa jatkaneelle työntekijöiden Meriden-yhteisyritykselle, jolla ei kuitenkaan ollut resursseja ottaa 900-mallia tuotantoon.

Cardinal

Joulukuussa 1975 kriisin keskellä elävä NVT käänsi Australian ja USA:n markkinoille matkalla olleet 536 Trident-kappaletta kohti Saudi-Arabiaa täyttääkseen sieltä tulleen poliisi-moottoripyörien tilauksen. Näistä noin 450 kpl ehdittiin toimittaa asianmukaisesti varustettuina, kunnes Saudi-Arabia perui lopputilauksen. Lähettämättä vielä Iso-Britanniassa olleet noin 130 kappaletta myytiin siksi kotimarkkinoilla joidenkin niihin jo asennettujen poliisivarusteiden kera, vieläpä korkeammalla hinnalla kuin nuo lisävarusteet tosiasiassa maksoivat: malli kulki "Cardinal"-nimellä. Vuonna 1982 Saudi-Arabiasta tuotiin takaisin Iso-Britanniaan vielä 180 kpl erä vähän ajettuja Tridenteja: huonosti pidetyt, hiekan kuorruttamat yksilöt entisöitiin, ja myytiin tavallisina Trident T160-malleina.

Linkkejä

• MOBILISTI 7/2001 maksullinen lehtiarkisto