ILO-logo 1950-luvulta (Wikipedia)

JLO Werke GmbH (tarkemmin ILO) oli aikoinaan Saksan suurin kaksitahtimoottoreiden valmistaja. ILO-nimi juontuu keinokieli Esperanton sanasta "hyvälle työkalulle", ja tätä latinalaista kirjoitustapaa yhtiö käytti kirjeenvaihdossaan, mutta logossa sen sijaan I-kirjaimen käsinkirjoitustapaa "J". Kumpikin kirjoitustapa on käypä. Hampurin Altonassa 1911 Norddeutsche Maschinen- und Werkzeugfabrik GmbH-nimellä perustettu yhtiö valmisti aluksi muun muassa Preussin valtionrautateiden huollossa tarvittuja koneita ja laitteita, ja vuonna 1917 sen ensimmäinen kaksitahtimoottori syntyikin tämän kaluston liikuteltavaksi voimanlähteeksi kenttätyössä. Moottorivalmistuksen menestyksen vuoksi päätehdas siirtyi jo 1913 Pinnebergiin, jolloin myös ILO-nimi tuli käyttöön. ILO:lla oli myös pääasiassa mopedien moottoreita Etelä-Saksan valmistajille - muun muassa Nürnbergin ajoneuvojen keskittymälle - toimittava kakkostehdas Münchenissä vuosina 1950-1972. Moottoripyörien 1950-luvun menekkikriisi johti myös pakettimoottorivalmistaja ILO:n vaikeuksiin: se myytiin 1959 ensin yhdysvaltalaiselle ROCKWELL Manufacturing Company:lle ja moottorit muunnettiin menestyksekkäästi mm. moottorikelkoissa käytettäviksi. Japanilaisyhtiöiden rynnistys markkinoille puristi ILO:a ahdinkoon, ja 1977 Rockwell myi sen tunnetulle yhdysvaltalaiselle TECUMSEH-valmistajalle (mm. ruohonleikkureiden moottoreiden suurvalmistaja) sen Euroopan toimintojen tukikohdaksi. Tämäkään liiketoiminta ei viimein enää kannattanut, ja Tecumseh päättikin sulkea ILO:n vuoden 1990 lopulla. Keväällä 1991 juuri 80-vuotiaaksi ehtineen yhtiön jäämistö huutokaupattiin, ja osa yhtiön moottorikokoelmasta on jäänyt talteen Pinnebergin kaupunginmuseoon sekä Uetersenin kotiseutumuseoon. ILO:n käytöstä poistunut liukuhihna on säilytetty Pinnebergin ammattioppilaitoksen pääsisäänkäynnillä.

Historiaa

Alku rautateiden koneiden ja laitteiden valmistajana

ILO:n tarina alkaa 1911, kun Heinrich Christiansen hankkii omistukseensa Werkzeugmaschinenfabrik Grosset-nimisen, silloin Altonassa (nykyisin osa Hampurin kaupunkia) toimineen konkurssipesän, ja perustaa sen tilalle Norddeutsche Maschinen- und Werkzeugfabrik GmbH-yhtiönsä koneiden ja työkalujen valmistukseen. Yhtiö alkaa päätoimialanaan valmistaa radan- ja siltojen rakentamisessa tarvittavia työkaluja ja laitteita Preussin valtionrautateille. Hyvän menekin vuoksi yhtiö rakennutti jo 1913 uuden tehtaan Hampurin suurkaupunkialueen ulkopuolella sijaitsevan Pinnebergin rautatieaseman lähistölle. Samalla se otti käyttöönsä ILO-nimen, mikä perustui varsovalaisen silmälääkäri, tri. Ludwik Zamenhof`in 1887 luomaan ja silloin muodikkaaseen keinokieli Esperanto:on, ja tarkoitti "hvvää työkalua". Yhtiön logossa I-kirjain esitettiin sen käsinkirjoitusasussa J, ja kumpikin kirjoitustapa on käypä vaikkakin yhtiö itse käytti kirjeenvaihdossa I-kirjainta toiminimessään. Ensimmäisen maailmansodan sytyttyä vuonna 1914 yhtiö valmisti kranaatteja, mutta tarjosi edelleen rautatieverkoston huollossa tarvittavia työkaluja. Ratasepelin tamppaamiseen käytetyssä laitteessa ILO käytti ensin sähköpneumaattista voimaa, mutta 1917 se varusti laitteen omalla benzoolikäyttöisellä moottorilla kenttäkäytön helpottamiseksi. Tämä oli sittemmin yhtiön päätoimialaksi muodostuneen moottorinvalmistuksen alkulaukaus. Sodan jälkeen rataverkoston kunnostustoiminta kiihtyi, ja vuona 1921 ILO päätti myydä aiemman päätoimialansa patentit KRUPP-suuryhtiölle. Tamppauslaitteiden tuotanto päättyi 1922, ja korvaavaksi päätuotteeksi tuli moottorinvalmistus ajoneuvoihin sekä moottorityökaluihin.

Moottorit ja moottoripyörät nousevat päätoimialaksi

Vuonna 1924 ILO osti talousvaikeuksiin ajautuneen NEWE:n, ja jatkoi vuosina 1924-1926 Newe-moottoripyörien valmistusta. Se laajensi vuonna 1925 ajoneuvomoottoreiden alalle missä se nousi vuosikymmenen kuluessa merkittäväksi toimijaksi niin mp- kuin kevytkuorma-autojen moottoritoimittajaksi. Vuonna 1927 se esitteli erään ensimmäisistä saksalaisista polkupyörään kiinnitettävistä apumoottoreista, ja 1929 ILO aloitti myös paikallismoottoreiden valmistukseen. Yhtiö nousi 1930-luvulla johtavaan asemaan saksalaisten moottoriajoneuvojen pakettimoottoreiden valmistajana: esimerkiksi Pohjois-Saksan suuret kolmipyöräisten tavara-ajoneuvojen valmistajat TEMPO ja GOLIATH (Borgward-yhtymä) käyttivät ILO-moottoreita, kun taas mp-markkinoilla DKW ja Fichtel & Sachs tulivat vahvoiksi kilpailijoiksi. ILO palasi 1931 lähtien myös takaisin rautateiden työkalujen valmistajaksi, nyt rautatievaunujen siirtelyyn käytetyllä moottorilaitteella. Heinrich Christiansen pystyi taloudellisen menestyksen vuoksi myös viiimein lunastamaan muut ILO-yhtiön osakkaat pois.

Toinen maailmansota

Toisen maailmansodan aikana yhtiö siirtyi moottoreiden valmistamiseen Wehrmacht`ille, ja sotateollisuusyhtiön aseman vuoksi Christiansen nousi "Wehrwirtschaftsführer"-arvoon (sotateollisuusjohtaja). Tehdas käytti sodan aikana n. 160 pakkotyöläistä, jotka se majoitti parakkeihin tehdasalueelle. Suurkaupungeista syrjässä sijainnut Pinneberg säästyi pommitustuhoilta, ja sodan lopussa Iso-Britannian joukot valtasivat Pohjois-Saksan miehitysalueekseen. Heinrich Christiansen jätti tässä vaiheessa yhtiön johtamisen pojalleen Heinrich juniorille, ja välttyi ehkä siksikin tehdaslaitteiston purkamisilta sotakorvauksina. Moottorinvalmistuksen ollessa aluksi kiellettyä tehdas ryhtyi valmistamaan kotilaloustarvikkeita joista oli huutava pula, muun muassa kainalosauvoja ja jopa tupakansytyttimiä. Se toimi aluksi myös Iso-Britannian joukkojen moottoriajoneuvojen huolto- ja kunnostuspajana, ja sai luvan valmistaa moottoreita miehittäjän tarpeisiin.

1950-luvun buumi

Vuonna 1947 se sai viimein luvan aloittaa taas moottoreiden valmistuksen siviilikäyttöön, erityisesti TEMPO-kuormavaunuihin. Muun ajoneuvotuotannon päästyä alkamaan vuonna 1948 ILO toimitti moottoreita monille mp-valmistajille (mm. Hercules ja Tornax), ja huutavan ajoneuvopulan vuoksi kysyntä ylitti tehtaan kapasiteetin vaikka työntekijämäärä tuplattiin sodan ajan 300 henkilöstä kuuteensataan. Tilausten täyttämiseksi ILO sai luvan perustaa kakkostehtaan Yhdysvaltain miehitysosaan läntistä Saksaa, Müncheniin, ja moottorituotanto pääsi alkamaan ILO-Werke Süd-tehtaalla vuonna 1950. Asiakkaina olivat muun muassa Maico sekä useat Etelä-Saksan Nürnbergin valmistajakeskittymän yhtiöt. Münchenin tehdas valmisti pääasiassa pienempiä moottoreita, kun taas Pinnenbergin päätehtaan tunnetuin tuote lie myös kääpiöautoissa suosittu 250ksm-twini. Huippuvuonna 1954 henkilöstömäärä nousi 1.500:aan, ja vuosituotanto oli noin 184.000 moottoria, jolla ILO nousi Saksan suurimmaksi alan toimijaksi.

Taite ja moottorikelkkamenestys

1950-luvun puolivälissä moottoripyörien tarjonta lisääntyi runsaasti samaan aikaan, kun asiakkaat alkoivat kiihtyvästi siirtyä ensin kääpiö- ja pian myös edullisiin henkilöautoihin. Kaksipyöräisten menekki taittui, ja sakkasi 1950-luvun loppua kohti pahasti. Tuo kehitys johti lukuisten valmistajien talousvaikeuksiin ja lopettamisiin, ja myös ILO joutui vetämään tilanteesta johtopäätökset. Se alkoi keskittyä paikallismoottoreihin (myös dieselkäyttöisiin) ja vaihteistoihin (myytiin sittemmin VOITH-yhtymälle). 1957 osakkaaksi tullut yhdysvaltalainen Rockwell Manufacturing Company (Pittsburgh) osti yhtiön kokonaan omakseen vuonna 1959, ja sen nimeksi tuli ILO Rockwell GmbH. Suurempien moottoripyörä- ja skootterimoottoreiden tuotanto Pinnebergissä lakkasi samana vuonna. Münchenin tehdas jatkoi apumoottoreiden ja mopedimoottoreiden valmistusta aina 1968 asti, minkä jälkeen se valmisti Rockwell`in moottori- ja sähkötyökaluja. Pinnebergin tehdas taas löysi menestyksensä moottorikelkkamoottoreista, näiden noustua suosioon Yhdysvaltain ja Skandinavian markkinoilla. Rockwell investoi tälle markkina-alueelle merkittävästi muun muassa uudella alumiinivalimolla Pinnebergissä, ja kelkkamoottoreiden osuus nousikin 1960-luvulla 50%:iin tehtaan tuotantomääristä.

Ajoneuvomoottoreiden lopetus

Tämäkin toiminta-alue alkoi kuitenkin supistua 1970-luvulle tultaessa, kun suuret japanilaisvalmistajat siirtyivät panostamaan eri vapaa-ajan tuotteissa myös moottorikelkkamarkkinoihin, ja vahva D-markka teki tuotteista liian kalliita. Romahdusta kuvaa, että vuoden 1969 tuotantomäärä 283.000 moottoria laski jo vuonna 1970 ainoastaan 128.300 kappaleeseen. ILO ajoi mopedimoottorit alas vuonna 1972 (myös esimerkiksi HIRTH joutui tuolloin supistamaan moottorituotantoaan, mm. lentomoottoritoimintaa), ja sen oli ajettava myös moottorikelkkamoottoreiden tuotanto alas vuonna 1975. Nyt kostautui, että ILO oli keskittynyt kaksitahtisiin moottoreihin, kun niiden kysyntä oli vuoden 1973 Öljykriisin vuoksi kääntynyt voimakkaaseen laskuun. Yhtiö siirtyi nelitahtisten moottoreiden valmistukseen aivan liian myöhään, ja vuonna 1975 Rockwell myi osakkeensa pittsburghilaiselle INCOM-yhtiölle. Tämä taas myi osakkuutensa vuonna 1977 suurelle yhdysvaltalaiselle TECUMSEH-moottorivalmistajalle.

Tecumseh-ajanjakso ja alasajo

TECUMSEH:in tarkoitus oli muuttaa entiset ILO:n laitokset tukikohdakseen ja varaosavarastokseen Euroopan markkinoilla, ja se jatkoi myös moottorituotantoa 2- ja 4-tahtimoottoreilla sekä kompressoreilla, joilla se valtasi asemaa mm. rakennusmarkkinoilla ja puutarhakoneissa. Näiden rinnalla se alkoi valmistaa kampiakseleita muille moottorivalmistajille, ja Rockwellin aikana rakennettu suuri keskusvarasto saatiin vuokrattua TOYOTA:n käyttöön. ILO:n tulos nousi näillä ratkaisuilla jälleen voitolliseksi, ja 1980-luvulle tultaessa yritysjohto oli optimistinen yhtiön uusien markkina-alueiden kehityksestä. Vielä 1986 yhtiö juhli 75-vuotispäiviään iloisissa merkeissä, mutta vuosikymmenen lopulla yleinen talouskehitys kääntyi laskuun (mm. vuoden 1987 pörssiromahdus New Yorkissa) ja moni ILO:n asiakkaista ajautui talousvaikeuksiin. Vuonna 1987 alkanut tappiokierre paheni nopeasti, sillä vuonna 1989 yhtiön liikevaihto oli supistunut vaivaiseen 6 miljoonaan D-markkaan. Tecumseh päätti maailmanlaajuisen ylikapasiteettinsa vuoksi vuoden 1990 kesällä ajaa Pinnebergin toiminnan alas, ja näin tapahtuikin saman vuoden lopussa. Toimipisteen laitteistot myytiin huutokaupalla maaliskuussa 1991, ja jäämistön moottorimuseo pelastettiin Pinnebergin kaupunkimuseoon, osittain myös läheisen Uetersenin kotiseutumuseoon.

Linkkejä

• JLO-historiikkia (saksankielinen): JLO Werke Gmbh historiikki
  • joitain viitteitä BOSCH-sytytyspuolien ja BING-kaasutinten kunnostukseen
• MOTORTOOLS (sa/en sekaisin): joitain ILO-varaosia

Koosteli mustavi. Lähdetekstin (osittain) ja kuvien Wikipedia-lähteen vuoksi GFDL: