Maico

MAICO on saksalainen polkupyörien, moottoripyörien ja kääpiöautojen pienehkö valmistaja alun perin Pfäffingen`issä, lähellä svaabilaista Tübingenin yliopistokaupunkia. Yhtiön nimi oli sen 1926 perustaneen Ulrich Maisch`in mukaan, kun taas compagnons (kumppanit ranskankielellä) muodosti päätteen. Yritys on käynyt läpi vaiherikkaan historian, jossa loistavat tuotteet ja pahat hudit seurasivat toisiaan eli johtivat useisiin vararikkoihin. Perustajan pojanpoika Hans Maisch oli 1970-luvulla menestyksekäs motocross-kuljettaja, ja MAICO onkin paremmin tunnettu maastopyöristään sekä Bundeswehr`ille valmistamistaan sotapyöristä (se ei jaloista yrityksistä huolimatta kuitenkaan koskaan saavuttanut MM-titteliä) - sen sijaan katupyörien markkinoilla pieni valmistaja ei tahtonut pärjätä suurten valmistajien puristuksessa. Perheyrityksen tuuperruttua kolmannen kerran 1983 (tuotanto jatkui pienimuotoisena 1986 asti) sen merkkinimen oikeudet siirtivät 1987-2010 Merkle-perheelle (sittemmin edelleen hollantilaisyritykselle), mutta 1999 lähtien MAICO-nimisiä maastopyöriä ja supermotoja on myös valmistettu Zweirad Köstler GbR:n toimesta.

Historiikki

Alkuajat (1926-1945)

Maisch-perheyhtiö aloitti 1926 polkupyörien valmistajana. 1931 se alkoi perustajan poikien Otto ja Wilhelm johdilla valmistaa suuren talouslaman aikana tarvittuja kevyitä moottoripyöriä alle 200ksm-luokassa (ajokorttiraja). Ensi mallissa oli 60ksm JLO-moottori (jota käytettiin myöhemminkin pieniä määriä polkupyörien apumoottorina), mistä yhtiö eteni 98ksm Fichtel & Sachs`ien sekä 118/150ksm JLO-moottoreiden käyttöön. Näiden ohella se valmisti Saxonette-, Bark- (200ksm) ja Sachs-moottorilla (125ksm) varustettuja malleja pieninä kappalemäärinä.

Toisen maailmansodan kynnyksellä voimaan tullut Schell-suunnitelma (sotatuotannon rationalisointi harvaan määrään tuotteita) pakotti Maico:n valmistamaan samaa K 125-kevytmoottoripyörää kuin mm. Tornax, Hecker ja UT, joskin Maico oli johtavassa asemassa tuon JLO-tuplakanavamoottorilla (single, kaksi pakoputkea) varustetun mallin kehittelyssä. Tuotanto sai jatkua sodankin aikana aseteollisuuden alihankintatöiden rinnalla, ja 98/118-kuutioisia mallejakin valmistettiin vientiin. Pieni Pfäffingen säilyi sodasta ilman pommitus- tai miehitystuhoja, vaikkakin sen lähialueilla moni suurempi kaupunki kärsi valtavan hävityksen (esimerkiksi kelloteollisuudesta kuulu Pforzheim, jonka vuosisatojen vanha, ahdas ja pittoreski ydinkeskusta tuhoutui lähes täysin).

Jälleenrakennus (1945-1958)

Välittömästi sodan jälkeen ajoneuvovalmistus oli valvontakomission rajoittamaa. Maico valmisti puukaasuttimia ja leikkikaluja, kunnes huutava pula moottoriajoneuvoista sekä länsiliittoutuneiden pelko NL:n otteen voimistumisesta tarkoittivat sallivampaa linjaa ajoneuvotuotannossakin. Maicon ensi malleissa oli uudistettu luotettava 98-kuutioinen Fichtel & Sachs, kuitenkin nyt uudella Maguro-kahvavaihteella (3 vaihdetta). Kiinnostavampaa, koeteltua K 125-mallia Maico ei pystynyt ottamaan tuotantoon puuttuvien alihankintaosien vuoksi: esimerkiksi JLO:n Münchenin tehdas ei kyennyt vielä toimittamaan moottoria (Pinnebergin JLO-tuotanto Pohjois-Saksassa käynnistyi 1948). Ongelmana oli myös miehitysvaltojen raja, Münchenin kuuluessa Yhdysvaltojen vyöhykkeeseen kun taas Pfäffingen oli Ranskan vyöhykkeellä. Maico ryhtyikin valmistamaan tarvittavia kampiakseleita jmv. osia itse, ja 1948 se esitteli ensimmäisen oman moottorinsa ("Maico-Spitzmotor") M 125-mallissaan. JLO:a ulkoisesti muistuttanut moottori oli uusi konstruktio, ja JLO:sta poiketen siihenkin oli liitetty aiemmin mainittu Maguro-kahvavaihde.

M 125-moottori oli myöhemmin pohjana isommille 150- ja 175ksm-versioille, joita yritys käytti M 150- ja M 151-moottoripyöriensä ohella "Maicomobil"-skoottereidensa MB 150- ja MB 175-versioissa. Isot M 175, MB 175 sekä muutama M 151 saivat 1952 uuden 4-vaihteisen jalkavaihteiston, lohkon yhä pysyessä "Spitzmotor"-mallisena. Vasta vuonna 1953 lohko muotoiltiin uudelleen laturin siirtyessä sen suojiin: tämä "Rundmotor"-moottorisarja pysyisikin tuotannossa 22 vuotta kunnes Maicot saivat viidennnen vaihteen uusiin moottoreihinsa. Rundmotor`ista oli lukuisia iskutilavuudelta kasvatettuja versioita esimerkiksi moottoripyörämalleissa M 175, M 200 "Fanal", "Passat", M 175 S ja M 200 S sekä M 250/277 "Blizzard". Samaa moottoria käyttivät myös pulskea "Maicomobil MB 200" (erikoisesti muotoiltu ja laajasti katettu, tavallista isopyöräisempi skootterin ja moottoripyörän välimuoto, mikä ei menestynyt markkinoilla kovin hyvin) ja perinteisempi skootterimalli "Maicoletta" 175/250/277, missä oli tavallista suuremmat moottorit. 1950-luvun malliston "Taifun"-huippumalliin Maico konstruoi uuden ja edistyksellisen kaksitahti-twinin 350- ja 400ksm-versioina, joista suuremman teho oli 22,5hv.

Maico-kääpiöautot ja autot (1955-1958)

Moottoripyörien kysynnän käännyttyä jo 1954 laskuun - mikä jyrkkenisi muutamassa vuodessa, eli veisi monen saksalaisen mp-valmistajan pankruttiin - Maico yritti vaihtaa nelipyöräisten ajoneuvojen valmistukseenvuosien 1955-1958 välisellä ajanjaksolla. Yritys tarjosi niissä teräskoria erottuakseen kilpailijoistaan, mikä tosin nosti tuotteiden hintaa tiukasti kilpailluilla markkinoilla tuotannon korkeiden kustannusten vuoksi. Oli kenties myös karvas yllätys Maicolle miten moni muukin valmistaja ryntäisi tähän uuteen ajoneuvoluokkaan, ja miten nopeasti kääpiöautojen buumi jo laantuisikin taas.

Mallit olivat pääpiirteittäin samat kuin "Champion":illa (1948-1954 ZF Friedrichshafenin kehittämänä ja neljän eri valmistajan vuorollaan tekemänä kääpiöauto, minkä valmistajana Maico meni yhtiörivin viidenneksi) vain Maicon vähäisin tuoteparannuksin, pois lukien itsenäisempi Sport-malli (juttuun liitettävän PD-kuvan mukaan kuin pieni 50-luvun lopun Corvette). Maicon ensi malli oli MC 400/H varustettuna Heinkelin 400/450ksm kaksitahti-kaksisylinterisillä ja vesijäähdytyksellä, mikä saavutti 80-90km/t huippunopeuden. Kaikkiaan 3008kpl 400/H-autosta Maicon valmistusosuus oli 783kpl. Hieman sitä paremmin menestyi nelipaikkainen MC 500/4, jota valmistui 6.301 kpl. Sen sijaan sen tavata-autoversio MC 500G (21kpl), nelipaikkainen MC 400/4 tai 110km/t 20hv-moottorilla saavuttanut MC 500 Sport (4kpl vuoden 1957 loppuun, yksi Suomessa) olivat pettymyksiä.

Heikosti sujuneen auto-episodin jälkeen, ja kun katumoottoripyörienkin markkinat oli kyllästetty perusteellisesti, Maico siirsi malliensa painopisteen maastoajon eri lajeihin (mm. motocross), ja se keräisikin tällä ajanjaksolla urheilumenestystä sekä niiden seurauksena hyvän maineen.

Maico-levyjarrutuotanto (1962-)

Vuonna 1962 Maico osti tuotekehitysyhtiö OJR:ltä (Oswald Josef Rosamowski) patentoidun uuden levyjarrumallin, jolla talviajan hiljainen periodi tuotannosta täytettäisiin. Jarrulaitteistoa tarjottiin eri automalleihin (VW Kupla 1200/1500, Porsche 356, Karmann Ghia ja Peugeot 404) rumpujarrujen korvaajiksi esimerkiksi urheilullisessa ajossa. Se oli kooltaan rumpujarruja vastaava, ja tarjosi lisää jarrutehoa sekä parempaa käytettävyyttä, vaikkakin Porschen hyvin samankaltainen oma 1962 tarjolle tullut levyjarruratkaisu vaikutti tukevammin valmistetuita. Arkiajossa Maico-levyjarrusta ei kuitenkaan ollut suurempaa etua hintaansa nähden esimerkiksi 120ksm-Kuplassa, kun taas muut ajatellut mallit siirtyisivät 1960-luvun aikana nopeasti vakiovaruste-levyjarruihin. Ongelmana oli toki myös, ettei pieni Maico 1.000kpl/v tavoitteellaan mitenkään pystyisi tyydyttämään valmistajatilauksia vaikkapa VW:ltä, joissa tuotantomäärä olisi samat 1.000kpl... päivässä.

• Maico-jarrun tarina (saksaksi)

Levyjarrulaitteiston ohella Maico teki talvikaudella monenlaista muutakin täytetyötä, kuten karting-moottoreiden valmistusta USA:n markkinoille, tai oman toimialansa ulkopuolisia tuotteita, tai käytti hiljaisen kauden laitteistojensa huoltamiseen, tai henkilökunta ehti vetää henkeä ennen kesäsesongin ylityökiireitä ja ympäripyöreitä tuotantopäiviä.

Tuotepaletin kehitys (1959-1967)

Maicon kannalta erittäin tärkeä askel oli sen "Blizzard"-malliin pohjautuvan M 250/B:n valinta Bundeswehrin sotilaspyöräksi. Tilaus oli 10.000kpl, ja MB 250/B korvasi heikosti maastokelpoisia vanhoja Triumph- ja DKW-pyöriä puolustusvoimissa. Poliittisena ratkaisuna tilaus jaettiin Maicon ja Nürnbergin vaikeuksissa olevan "Zweirad Union"-yhtiön mp-tuotantokapasiteetin kesken siten, että noin kolmasosa näistä pyöristä tuli Maicolta. Maico kuitenkin valmisti moottorit, pa-säiliöt, navat sekä etuhaarukan M 250/B-mallin.

Rohkaistunut Maico kehitteli sitten 1966 esitellyn MD 125-mallin uudella 11hv pyöröluistimoottorilla, mistä se odotti menestystä USA:n markkinoilla. Menestystä ei tullutkaan, ja Yhdysvaltain säännösten mukaisesti mitoitettu laturi oli liian heikkotehoinen täyttääkseen Saksan TÜV:n vaatimukset. Tehtaan insinööri Günter Schier otti moottorin uudelleen käsittelyynsä, ja tuloksena 1967 olikin vaatimukset täyttävän sähkövarustuksen lisäksi tehonlisäys 3,5hv:lla. Moottori oli paljon saksalsikilpailijoitaan edellä, mutta 125ksm-luokka oli maassa merkityksettömän pieni, eli myynti jäi vähäiseksi. Samasta moottorista kuitenkin kehitettiin 30hv GP-kilpamoottori, jolla örebrolainen Börje Jansson keräsi 1972 ja 1973 kolme GP-osakilpailuvoittoa, ja Maicoillaan yhteensä 21 palkintopallisijoitusta.

Moottoriurheilun kultakausi ja loppu (1967-1983)

Edellä mainittu MD 125 toimi aihiona, kun Maico esitteli 1967 sen pikkuveli MD 50:n Saksan erittäin tärkeään 50ksm-kevytmoottoripyöräluokkaan. Suurvalmistajien Hercules, Kreidler tai Zündapp ylivoimaa pieni yhtiö ei mitenkään voinut kumota, mutta ikävä kyllä MD 50:ssä oli aluksi myös paljon valmistusvirheitä, joita kaikkia ei saatu hallintaan edes MD50.mallin tuotannon loppuun mennessä. Valitettavasti kuusivaihteinen, erinomaisen ajettavuuden ja konstruktionsa kautta varsin huoltovapaan omannut MD 50 sai huonon maineen (se oli myös aika kolhon näköinen kilpailijoihinsa verrattuna, kirjoittajan huomautus, vaikkakin tulinen kulkija) ja se oli siksi harvinaisempi kuin kuukivet jopa tehtaan kotiosavaltio Baden-Württembergissä. MD-sarjaan tuli myös 250-kuutioinen versio, ja etenkin sen vesijäähdytteinen MD 250 WK oli testeissä erinomaiseksi kehuttu, mutta se tai aina 1974 asti klubikilpailuihin tarjottu RS 125-kilpuri eivät olleet taloudellinen menestys yhtiölle.

Sen sijaan Maicon maastomallit aina 1960-luvula lähtien olivat paitsi kaupallinen menestys, myös keräsivät hyvää kilpailumenestystä. Kuljettajia olivat Åke Jonsson, Adolf Weil ja Willy Bauer sekä Hans Maisch, tehtaan perustajan pojanpoika. MM-kruunuun tulokset eivät riittäneet, mutta Maico oli kuitenkin otsikoissa kuljettajien saavutusten vuoksi. Tälläkin saralla kuitenkin suuret japanilaisyhtiöt ylivertaisine tk-resursseine alkoivat pian puristaa Euroopan monia pieniä valmistajia näissäkin lajeissa pois terävimmästä kärjestä (eräs pyyhkeen kehään heittänyt oli mm. ruotsalainen Monark) - niin myös Maicon. Jälleen kerran taloustilanne kiristyi, ja myös Maisch-perheen sisällä syntyi eripuraa asioista, joiden vaikutuksesta Maico hakeutui selvitystilaan vuonna 1983. Se kuitenkin jatkoi vielä vuoteen 1986 asti pienimuotoista valmistusta pesänhoitajien alaisuudessa.

Introssa mainitusti Maico-tehtaan irtain sekä merkkinimi (™) siirtyivät Merkle-perheelle, joka vuosien varrella jo muun jäämistön myytyään luovutti myös Maico-nimioikeuden Hollantiin 2010. Riippumatta tästä kehityksestä, ja ilmeisesti tuotemerkin oltua käyttämättä yli 5 vuotta, voi tuotannon Maico-nimellä uudelleen aloittanut mp-kauppias Saksan lainsäädännön mukaan tehdä niin laillisesti.

Maicot Suomessa

TRAFI-ajoneuvotilasto (tianne 10/2015) tunnistaa 28kpl Maicoja Suomen rekisteristä.

Linkkejä

• Maico Freunde (saksankielinen), osalähteitä, neuvontaa ja foorumi
• Maico Only UK osia, neuvontaa

Kirjoitus perustuu pääasiassa eri Wikipedioiden Maico-kirjoituksiin, siksi GFDL

Kirjoittajan (mustavi) huomautus: tarkoitus lisätä eräitä PD-valokuvatiedostoja juttuun