John Surtees

John Surtees, OBE (syntynyt 11. helmikuuta 1934 Tatsfield (Surrey) - kuollut 10. maaliskuuta 2017, Lontoo), lempinimeltään "figlio del vento" eli tuulen poika, oli brittiläinen moottoriurheilija. Hän on toistaiseksi ainoa kuljettaja, joka pystyi voittamaan niin moottoripyörien WGP-sarjan kuninkuusluokan (500 kuutiota) kuin autourheilun F1-kuninkuusluokankin mestaruudet. Hän jatkoi aktiiviuransa jälkeen "Surtees Racing Organisation":in tallipäällikkönä vuosina 1970-1978, tallin osallistuessa niin F1-, F2- kuin Formula 5000-sarjoihin. Surtees on myös "Racing Steps Foundation"-säätiön suurlähettiläs. Häntä kohtasi traaginen isku kun hänen poikansa, isänsä tavoin erittäin lahjakas Henry Surtees (syntynyt 18. helmikuuta 1991 - kuollut 19. heinäkuuta 2009) menehtyi Brands Hatch-radalla pidetyn F2-kilpailun aikana tapahtuneen välikohtauksen seurauksiin, kun kanssakilpailijan autosta ulosajon takia irti sinkoutunut pyörä oli osunut onnettomasti kohdalle sattuneen Henryn kypärään, eivätkä lääkärit enää pystyneet pelastamaan häntä. John Surtees menehtyi 83-vuotiaana sairaalassa Lontoossa 10.3.2017.

Ura

Alkutaival

Surteesin isällä oli moottoripyöräliike Etelä-Lontoon Forest Hillissä. Nuoren Johnin ensi kilpakokemus tuli "purkkiorjana" hänen isänsä Jack`in ajaman Vincent-sivuvaunupyörän kyydissä Cockfosters-radan kisassa, jonka parivaljakko voitti. Valitettavasti tuomaristo huomasi Johnin nuoren iän, vain 14 vuotta, ja voitto hylättiin. Surtees pääsi vihdoin 15-vuotiaana osallistumaan ruohikkoratakilpailuihin, ja 16-vuotiaana isä passitti hänet Vincent HRD-tehtaalle työharjoittelijaksi vuonna 1950. Nuori John pääsi ensi kertaa otsikoihin, kun hän 1951 Auto Cycle Unionin (ACU) kisassa Thruxtonin radalla pystyi haastamaan itsensä suurmestari Geoff Duken - se ei jäisi viimeiseksi kerraksi.

Kaudelle 1955 John pääsi Nortonin kilpatoiminnan johtaja Joe Craig`in suosituksella sponsoroiduksi tallikuljettajaksi. Surtees löi tallin ykköskuljettajan ja hallitsevan maailmannestari Duken kahdesti, Silverstonessa ja Brands Hatch`issa, ja saalisti uransa ensimmäisen voiton NSU:lla Ulster GP:n 250-luokassa. Valitettavasti Norton oli taloudellisesti ahtaalla ja epävarma pystyisikö se ylläpitämään enää kilpatalliaan. Tilanne päättyi Surteesin kannalta onnenpotkuun, sillä hän onnistui nousemaan MV Agustan tallitiimiin, missä hän ansaitsisi nopeasti "figlio del vento"-lempinimen (tuulen poika),

"Figlio del vento" MV Agustalla 1956-1960

Surtees toi tallille sen ensimmäisen WGP:n kuninkuusluokan mestaruuden heti ensi yrittämällä 1956. Tilannetta toki auttoi, kun FIM sulki Geoff Duken puoleksi vuodeksi kilpailuista erään tapahtuman boikotoinnin vuoksi. Kaudella 1957 Gilera-tallin nelisylinteriset olivat pitelemättömän nopeita (mm. tunnin ajon nopeusennätys Monzassa pienellä 350-nelikolla, minkä vasta Giacomo Agostini onnistuisi lyömään vuonna 1966 Daytonassa 500-kuutioisella MV Agustallaan), ja Surtees saavutti vain WGP-sarjan kuninkuusluokan pronssitilan. Gilera ja Moto Guzzi (jolla oli hurja V8-moottorinen "Otto") jättäytyivät kuitenkin pois moottoripyörien maailmanmestaruustaistosta italialaisyhtiöiden "patto di astensione"-sopimuksella, ja sopimuksen henkeä loukaten kilpailemista kreivi Domenico Agustan "yksitystiiminä" jatkanut MV Agusta olisi seuraavat vuodet vailla vastustajaa. Surteesin lahjakkuus yhdistettynä kaluston ylivoimaan putsasikin palkintopöydän perusteellisesti, sillä 39 kilpailusta kertyisi 33 voittoa (lisäksi kolme podiumia sekä kaksi keskeytystä) luokissa 350 ja 500, hänen kerätessä seitsemän mestaruutta MV Agusta-kaudeltaan (neljä 500-luokassa, kolme 350-luokassa). Surtees oli myös ensimmäinen kolmen Senior-TT:n perättäinen voittaja.

Formula 1, alkuvuodet 1960-1962

Jo 1960 John - nyttemmin "Big John" - Surtees siirtyi nelipyöräisiin. Ensi kausi meni harjoitellessa Lotus 18-kilpurilla, tuloksena kuitenkin kakkossija F1-maailmanmestaruuteen kuuluneessa Britannian GP:ssä mikä oli vasta hänen toinen mestaruussarjan osakilpailu, sekä paalupaikka kolmanteen, Portugalin GP:iin. Hyviä sijoituksia tuli myös kansallisissa F1-luokan kilpailuissa, kun Surtees keräsi kokemusta autokilpailujen metkuista. 1961 ja 1962 hän kilpaili Reg Parnell`in johtamissa tiimeissä, ensin Cooper T53 "Lowline"-kilpurilla ja sitten tiimin vaihduttua V8-moottorisella Lola Mk IV:lla, jolla irtosi jo paalupaikka (Hollannin GP) sekä kaksi kakkossijaa. Huomionarvoisia otteita esittänyt Surtees osui Enzo Ferrarin silmiin.

Formula 1, Scuderia Ferrari 1963-1966

Scuderia Ferrari oli hallinnut kautta 1961 uudella 156-autollaan (sierainmalliset ilmanottoaukot keulassa), mutta kokenut suuren takaiskun lahjakkaan kreivi Wofgang Berghe von Trips`in jouduttua hirvittävään onnettomuuteen Monzassa, missä kolmossija olisi riittänyt varmistamaan hänelle maailmanmestaruuden. Jim Clarkin kanssa kisaillessaan von Trips osui tämän autoon, ja F156 riistäytyi kreivin käsistä syöksyen maavallin päällä olleeseen katsomoon. 15 katsojaa kuoli, ja autostaan lentänyt von Trips sai surmansa. Hän vaikuttaisi Ferrarin tulevaan menestykseen tukemalla mikroautoradan perustamista Kerpeniin, jonka hoitaja Rolf Schumacherin poika Michael yltäisi Ferrarilla ennätysmäiseen menestykseen. Kauden päättyessä auton suunnitellut Carlo Chiti sekä tiimijohtaja Romolo Tavoni kävelivät ulos ja perustivat oman, sitemmin hyvin menestyneen ATS-tallin. Vaille pääsuunnittelijaa jäänyt Scuderia joutui ajamaan 1962 edellisvuoden autolla kunnes uusi, sittemmin hyvin kuuluisaksi noussut suunnittelija Mauro Forghieri saisi uuden kilpa-auton valmiiksi, eikä se pystynyt voittamaan kertaakaan. Kaudelle 1963, Surteesin tullessa Lorenzo Bandinin ja Willy Mairessen rinnalle kolmanneksi, vanha 156 oli edelleen käytössä, vaikkakin kevennettynä. Surtees ajoi tiimille kauden 1963 ainoan voiton Saksan GP:ssä hyvin vaikealla Nürburgringillä, jossa hänen tiimikaverinsa Mairesse kuitenkin joutui onnettomuuteen mikä lopettaisi hänen uransa.

Uusi V8-moottorilla varustettu F 158 valmistui viimein vuoden 1963 lopulla ja pääsi kehitettäväksi kauden 1964 aseeksi. Niin Surtees kuin Bandinikin jatkaisivat, ja kolmanneksi tuli Pedro Rodriguez (hänen veljensä Ricardo oli ollut 1961-62 Ferrarilla varakuljettajana, ja kuollut vuoden 1962 lopulla kotimaassaan Mexicossa vasta 20-vuotinaana hänen Lotus-autonsa ripustusten petettyä ja auton sinkouduttua kaiteisiin). Surtees onnistui voittamaan kaksi GP:tä kilpailijoihinsa nähden hitaalla mutta erittäin luotettavalla uudella kilpurilla, kun taas Jim Clarkin nopea Lotus petti liian usein, ja voitti F1-maailmanmestaruuden.

F1-kauden 1964 finaali Maxico City:ssä

Mexico Cityn kauden 1964 päättävä ja mestaruuden ratkaiseva kilpailu on eräs F1-historian jännittävimmistä - vertaa esimerkiksi 1986, kun Nigel Mansellin Williamsin takarengas räjähtää viimeisellä kierroksella, hänen tiimikaverinsa Nelson Piquet Sr. käy varmuuden vuoksi renkaanvaihdossa, ja McLarenin Alain Prost livahtaa ohi mestariksi - tai finaali 2008 Felipe Massan ehtiessä olla maalissa hetken ajan maailmanmestari... kunnes Hamiltonilta onnistuu kriittinen ohitus ja sitä myöten MM-tittelin riisto itselleen. Mexicossa 1964 taas Graham Hill johtaa mestaruutta, John Surtees on kolme pistettä jäljessä, ja Jim Clarkilla on voitolla mahdollisuus mestaruuteen.

Clark on Mexicossa liekeissä, vie paalupaikan, ja säntää johtoon. Hill säätää ajolasejaan, niiden panta löystyy, ja lasien kanssa touhuava Hill missaa lähdön, pudoten kymmenenneksi. Surteesin Ferrari 148 taas käy startissa vain kuudella sylinterillä (Mexico City on n. 2.000m korkeudessa), ja hänellä on flunssa. Surtees putoaa lähdössä 13.sijalle ja moottori ylikuumenee - tilanne tuntuu mahdottomalta, kunnes kuumuus saa kaksi toimimatonta sylinteriä taas syttymään. Surtees raivoaa itsensä Clarkin, Gurneyn, Hilin ja tiimikaveri Bandinin taakse viidenneksi. Hill ja Bandini taistelevat, hiusneulamutkassa tulee osumaa, ja Hillin auton pakoputkisto vaurioituu - hän joutuu käymään varikolla usean kerran, ja näyttää jo olevan ulkona mestaruustaistosta.

Keulilla Clark johtaa 17 sekunnulla... mutta yhtäkkiä moottori käy huonosti ja alkaa savuttaa. Clark yrittää kaikin keinoin hyysätä Lotuksensa ruutulipulle, mutta viimeisellä kierroksella, vain kilometrin-parin päässä maalista, moottori hajoaa lopullisesti. Hill olisi senhetkisen tilanteen mukaan mestari... mutta Bandini päästää tiimikaverinsa Surteesin ohi ja kakkoseksi. Tämä riittää viemään hänet sarjapisteissä yhden edelle Hilliä, ja mestariksi. Mestaruus on tärkeä sikälikin, että Enzo Ferrari on kolmannen heikon kauden vuoksi jo lopettamassa F1-tallinsa - Surtees ajaakin Mexicossa punaisen sijaan Luigi Chinetti-tiimin sinivalkoisissa väreissä - mutta tuo voitto ja mestaruus pitävät Scuderian mukana F1-sarjassa. "And the rest is history...". (Lähde: motorsport-total.com)

Vuosi 1965 jäisi jälleen välivuodeksi, sillä se olisi viimeinen vuosi 1,5 litran moottoreille ennen 3-litraisia vuonna 1966. Ferrari siis jatkoi alkukauden F 158-lahnalla, ja ajoi loppukaudesta uudella V12-moottorisella F 1512:lla - Surtees saavuttaisi edelleen aika heikolla kalustolla vain kolme podiumia, mutta yhtä monta keskeytystä niin vanhan kuin uuden kilpurin vikojen takia. Kurjalle kaudelle tulisi vieläkin kurjempi päätös syyskuun lopulla Mosport-radalla Kanadassa, missä Lola T70-urheiluautosta särkyi eturipustus kesken harjoitusajojen. Matkustajaksi muuttunut Surtees kärsi seuranneessa onnettomuudessa hengenvaarallisia vammoja, ja hänen kehonsa olisi toispuoleisesti neljä tuumaa (lähes 10cm) toista lyhyempi. Lääkäreiden onnistuisi kuitenkin jo talven aikana korjata vammoja ilman kirurgisia toimenpiteitä, pelkästään kehoon kohdistuvalla vedolla, millä ero saataisiin alle yhteen tuumaan (tämä noin 2cm ero jäisi olemaan).

Surteesin vauhti ei kuitenkaan ollut kadonnut minnekään. Kansallisessa F1-kisassa Silverstonessa tuli kakkossija Brabhamin voittaessa (Jack Brabham, tuolloin jo 40-vuotias, voittaisi 1966 F1-mestaruuden omavalmisteisella Repco-Brabham BT19:lla ensimmäisenä tittelin omaa nimeään kantavalla autolla voittaneena... vain Bruce McLaren ja Dan Gurney toistaisivat tempun hänen jälkeensä). Pari viikkoa myöhemmin Surtees oli siirtynyt Monacon GP:n johtoon, kun Ferrari V12 särkyi. Voitto tuli kauden toisessa GP:ssä Belgiassa, missä Surtees vältti lähtökolarin mikä pyyhkäisi puolet osallistujista pois kisasta. Hyvän alkukauden jälkeen Surteesin ja Enzo Ferrarin sukset menivät kuitenkin pahasti ristiin: kireän rahatilanteen takia Ferrarilla ei olisi varaa kuin kahteen autoon kevään Le Mans 24h-kilpailuun, eikä tiimi uskaltanut käyttää toipilaaksi katsomaansa kuljettajaa kestävyyttä vaativassa kilpailussa. Päätöksestä suivaantuneena Surtees marssi ulos - teko, mikä luultavasti maksoi Surteesille vuoden 1966 kuljettajan mestaruuden sekä Scuderialle valmistajan mestaruuden, sillä Ferrari 312 oli erinomaisen onnistunut auto ja sen eri versioilla kilpailtaisiin aina 1970-luvun lopulle asti (Niki Lauda ajoi kolarinsa 1976 Nürburgringillä Ferrari 312T:n ratissa). Surtees vaihtoi Cooper-Maseratille saavuttaen loppukaudella kolme podiumia (1 voitto), mikä riitti sarjahopeaan Jack Brabhamin tullessa mestariksi. Hän myös osallistui Can-Am:iin Lola T70:llä, ja kolmella voitollaan hän oli sarjan ensi vuoden 1966 mestari.

Formula, Honda 1967-68 ja BRM 1969

Joulukuussa 1966 Surtees solmi tallisopimuksen Hondan kanssa. Heti ensi kisasta Etelä-Afrikan GP:ssä heltisi kolmossija uudella RA273-autolla, mutta sitten sen tekniikka alkoi kränätä. Auto kykeni vielä muutamaan hyvään pistesijaan ennen kuin siitä parannettu RA300 tulisi käyttöön loppukaudeksi. Jälleen alku oli lupaavaa Surteesin voittaessa ensi GP:n Italiassa, mutta auto ei saavuttanut kauden kahdessa loppukilpailussa kuin keskeytyksen ja nelossijan, joilla Surtees tuli sarjaneloseksi. Kausi 1968 olisi koetteleva: RA300 veisi kauden avajaiskisassa vielä 8.sijalle, mutta sen korvaajaksi tullut RA301 jättäisi Surteesin radan varteen peräti kahdeksassa kilpailussa eivätkä kaksi podiumtulosta riittäneet enää kuin GP-sarjan seitsemänneksi. Kaudelle 1969 John vaihtaisi brittitalli BRM:lle, mutta se olisi vielä edellisiäkin rikkonaisempi Surteesin saavuttaessa vain yhden podiumin (kolmas) USA:n GP:ssä.

Formula 1, oma tiimi

Kaudelle 1970 Suurtees lähtisi mukaan F1-sarjaan omalla tiimillänsä, Surtees Racing Organization`illa (Team Surtees F1:ssä), minkä hän oli perustanut jo 1966 Can-Am:ia varten, mikä oli 1969 kerännyt viisi voittoa ja sarjahopean F5000-luokassa, ja johon omistaja pisti suuria toiveita. Oma TS7-kilpuri ei ollut vielä valmis joten alkukausi meni Surteesin kilpaillessa ainoalla valmistetulla McLaren M7C:llä (F5000-sarjan M10A:han pohjautuen), eikä raakile saavuttanut loppukaudesta kuin yhden pistesijan (5:s Kanadassa). Vuodelle 1971 Surtees tarjosi kakkosauton saksalaiselle Rolf Stommelenille ja kolmosautonkin ystävälleen Mike Hailwoodille, kuljettajien kerätessä kolme pistettä pekkaansa.

Kaudella 1972 Surtees vetäytyisi käytännössä jo kokonaan F1-sarjan kuljettajana, osallistuen ainoastaan Italian GP:iin josta tuli ikävä kyllä vain keskeytys. Tiimin kolme muuta kuljettajaa eli Hailwood, Tim Schenken ja sponsorilompakon tuonut Andrea de Adamich keräisivät kaikki pisteitä (vain top-6 sai tuolloin pisteitä), Hailwood jopa hopeasijan Italian GP:ssä, ja Team Surtees olisi tallimestaruuden viides. Tiimi ja Hailwood voittaisivat myös Formula 2:n Euroopan mestaruuden, ja Hailwood toisi sille hopeaa Tasman F5000-sarjassa. Vuosi olisi Team Surteesin menestyksekkäin.

Valitettavasti tiimin onni kääntyisi jo 1973. Formula 1:n tiukentuneet turvamääräykset jo täyttävä TS14-auto oli ylipainoinen, eikä tallin rengastoimittaja Firestone jo kilpatoimintansa lopettamista harkitessaan ollut valmis kehittämään vastausta renkaita pahasti syövän auton erityisongelmiin. Uusi kuljettaja, argentiinalainen Carlos Pace, toisi vielä kolmossijan Itävallan GP:ssä, mutta Hailwoodin kausi oli erittäin vaikea ennen kuin auto alkoi kestää edes maaliin (ei pisteitä). Hailwood lähtisikin 1974 Yardley-McLarenille, ja Surteesin F1-projektin kierre syvenisi.

Vuosi 1974 toisi lisää julmia iskuja, sillä tiimi ei onnistunut enää saamaan sponsoria vaan käytti peräti seitsemää eri kuljettajaa, jotka olivat kykeneväisiä maksamaan tallipaikastaan. Edellisvuoden TS14:sta kehitetty TS16 oli edelleen ylipainoinen, eikä tiimillä ollu enää varaa Cosworth DFW-V8:n uusimpiin eli tehokkaimpiin kehitysversioihin, eikä liioin kahteen autoon. Kausi sai hirvittävän lopun, kun vasta toista GP-kisaansa ajava ja hyviä otteita esittänyt itävaltalainen Helmuth Koinigg menehtyi kauden päättävässä USA:n GP:ssä Watkins Glenissä. Tapahtuman piti sinänsä olla vain lipsahdus varsin pienestä vauhdista (ripustus vikaantunut), mutta tarkalleen kuten edellisvuoden 1973 Francois Cevertin onnettomuudessa myös nyt rataa kiertävät kaiteet oli kiinnitetty kehnosti, auto pääsi sukeltamaan kaiteiden alle, jolloin Koinigg sai surmansa välittömästi.

Surtees kilpaili 1975 vaikean taloustilanteensa takia edelleen vain yhdellä TS16:lla, jonka kuljettajaksi saatiin uusi lupaus John Watson. Watson saavutti tuloksia GP-sarjaan kuulumattomissa kilpailuissa, mutta itse sarjassa pistesaldoksi jäi puhdas nolla sijoitusten ollessa kymmenen molemmin puolin, ja tiimi jätti väliin vuoden kolme viimeistä osakilpailua. Watson siirtyisi Penske-talliin ja saavuttaisi ensimmäisen GP-voittonsa jo 1976, sekä sarjan kolmannen sijan 1982 Keke Rosbergin viedessä F1-tittelin Williamsillaan ja Didier Pironin tuodessa Ferrarinsa sarjakakkoseksi.

Kaudelle 1976 tiimi sai yleistä huvitusta aiheuttaneen uuden sponsorin, DUREX:in, ja pystyi kehittämään puhtaalta pöydältä uuden auton, TS19:n, millä Surtees osallistuisi GP-kilpailuihin aina kauden 1978 alkuosalle asti. Tiimin uusi kuljettaja Alan Jones saavutti paljon edeltäjäänsä onnistuneemmalla autolla kolme pistesijaa eli 7p, millä tiimi nousi alhostaan valmistajasarjan kymmenenneksi. Myös Jonesille yksi vuosi riitti, ja hän voittaisi F1-mestaruuden jo 1980 Williamsille. Kausi 1977 toi tiimille edelleen pisteitä (kuusi) kuljettajan ollessa Vittorio Brambilla, ja ajohukin sai myös muuan Patrick Tambay, joka jatkaisi Ferrarille ja voittaisi kaksi GP:tä päätyen 1982 sarjan neloseksi. Neljä muutakin kuljettajaa pääsisi näyttämään kyntensä kauden aikana (yhteensä 6 kuljettajaa) Surteesin yrittäessä paikata vaikeaa taloustilannettaan heidän rahoillaan - ja kenties tarjota näytön paikan jolla päästä parempiin tiimeihin kuten edellisvuosien kuljettajille oli käynyt - mutta kukaan heistä ei saavuttanut pistesijoja.

1978 alkoi TS19:n kyydillä kunnes uusi erittäin tyylikäs TS20 valmistui. Valitettavasti Lotus oli tuonut kaudelle 1978 uuden ja mullistavan "ground effects"-auton, Lotus 79:n, minkä ylivoimainen pito sai muut kärkitiimit kehittämään omat vastaavat uudet autonsa, eikä vanhanaikaisella TS20:llä ollut mahdollisuuksia pärjätä. Brambilla toi tiimille vielä yhden pistesijan = yhden pisteen. Surtees rakensi uutta autoa kaudelle 1979, mutta rahoituksen saaminen osoittautui mahdottomaksi minkä vuoksi Team Surtees lähti F1-sarjasta kauden lopussa. Se jatkoi vielä muutaman kilpailun verran brittiläisessä Aurora AFX-sarjassa (myös "British F1", eli F5000:n kaltainen, 1978-1980), mutta sulki sitten ovensa.

Formula 1:n rinnalla ja jälkeen

Surtees piti 1970-luvulla joitain vuosia moottoripyöräpajaa sekä Honda-autojen piirimyyntiliikettä Kentin kreivikunnassa, mutta luopui niistä sittemmin. Hän jatkaa yhä edelleen moottoripyöräilyä ja osallistuu vintage-pyörien esittelyajoihin omaan laajaan kokoelmaansa kuuluvilla erikoisuuksilla, ja toimi brittiläisen "A1 Grand Prix"-sarjan puheenjohtajana 2005-2007. Moottoriurheilun tapahtumissa usein nähty Surtees joutui hengitystievaikeuksien vuoksi hakeutumaan sairaalahoitoon Lontooseen helmikuussa 2017, ja nukkui rauhallisesti pois perjantaina 10.3. vaimonsa Janen sekä tytärtensä Leonora ja Edwina läsnä ollessa.

Kunnianosoitukset

• 1996 Surtees nimettiin kansainväliseen "Motorsports Hall of Fame":en
• 2003 FIM nimesi hänet "Grand Prix Legends"-jäseneksi
• 2008 Surtees lyötiin Order of the British Empire-ritarikunnan officer-jäseneksi (OBE), MBE:n jo varhain saatuaan
• 2013 Surteesille myönnettiin Segrave Trophy ansioistaan moottoriurheilun saralla
• 2015 Surtees on vanhin elossa oleva F1-maailmanmestari Jack Brabhamin siirryttyä ikuisuuteen
• 2015 Surtees on vanhin elossa oleva WGP 500cc-maailmanmestari, kilpakumppani Geoff Duken siirryttyä ikuisuuteen

Kirjoitus perustuu useisiin Wikipedia-juttuihin (eri aiheet, pääasiassa Wikipedia EN), siksi: