Kelvin "Kel" Carruthers (syntynyt 3. tammikuuta 1938 Sydneyssä) on australialainen ammattikilpa-ajaja, joka niitti lyhyen kansainvälisen uransa aikana maailmanmestaruuden ja kaksi Mansaaren TT-ajotjen voittoa, ja jatkoi huikean menestyksekkäänä tiimipäällikkönä Yamaha-tallissa mm. Kenny Robertsin 3 perättäisen MM-tittelin valtakaudella, myöhemmin myös vesijettikilpailuissa Sea-Doo:n tiimipäällikkönä. Hänet on valittu niin amerkikkalaisen AMA:n "Hall of Fame":en kuin Australian urheilun "Hall of Fame":en.
Ura
Kilpailijana
Isä-Carruthers, itsekin Australian kansallisen sivuvaunuluokan mestari, omisti moottoripyöräliikkeen, jossa Kelvin alkoi jo 10-vuotiaana ajaa moottoripyörää sekä tutustua mp-tekniikkaan. Ensi kilpailunsa hän ajoi jo 12-vuotiaana niittäen menestystä kaksitahtisella Royal Enfieldillään maaradoilla - mikä Australiassa ei tarkoittanut vain ovaaleja, vaan myös pidempiä ratoja maastossa. 15-vuotiaana hyvin menestyttyään hän siirtyi jo ammattikuljettajaksi, ja nousi 1960-luvun alussa maansa huippukuljettajaksi. Vuosien 1962-65 aikana hän keräsi Australian rata-ajon mestaruudet 125-, 250-, 350- ja 500-kuutioisten luokissa, jotka hän saavutti Honda-tehdaskalustolla, RC 161 ja CR 93:lla sekä 500-kuutioisten luokassa Manx Nortonilla.
Voitettuaan kotimaassaan kaiken mikä voitettavissa oli hän siirtyi 1966 perheineen hakemaan uusia haasteita Euroopasta, ja asettui kilpailukausien ajaksi asumaan Iso-Britanniaan. Yksityiskuljettana hän vietti mustalaiselämää asuntoperävaunussaan niin Iso-Britannian kansallisen kuin moottoripyörien GP-sarjan kiertueella, aluksi Drixton-prepatulla Aermacchilla, jolla 1967 tuli jo GP-sarjan seitsemäs sija. Tänä aikana hän tutuistui eurooppaaiseen kulttuuriin, ja oppi pitämään puolensa neuvotteluissa niin järjestäjien kuin muiden sidosryhmien kanssa. Tuolloin GP-sarjassa vain parhaat kuljettajat saivat starttirahaa - eli itsensä leivissä ja varoissa pitämiseksi Carruthersin oli opittava myymään itseään huippumiehenä, mikä turvasi elannon. Jos palkkio olikin kohtuulliset 500$/startti oli siitä kuitenkin katettava kulunsa - rahoissa pysymiseksi olikin kierrettävä myös GP-sarjaan kuulumattomia kisoja, joita kuitenkin oli lähes joka viikonloppu tarkoituksenmukaisella suunnalla. Tapojen ja uusien ratojen omaksumisesta olisi myöhemmin hyötyä.
Saavutettuaan GP-sarjan 350-luokassa 1968 jo pronssisijan hänet kutsuttiin kauden 1969 alussa tehtaan tiimiin. Aermacchi ei kuitenkaan ollut kilpailukykyinen, ja Carruthers sai luvan tuurata loukkaantunutta Pasolinia 250-kuutioisissa Lightweight TT:ssä. Tuloksena oli voitto, mistä haltioituneena Benelli tarjosi hänelle tallipaikkaa loppukaudelle. Hän sai neuvoteltua Aermacchilta suostumuksen - lähes ennen kuulumaton sopimus! - jatkaa 350:n rinnalla vieraan tallin 250-kuutioisella. Mansaaren voittoa seurasi raivoisa tulossarja, seitsemän podiumsijoitusta yhdeksässä kaudesta jäljellä olleesta kilpailusta, minkä ansiosta hän voitti tiukassa pistetaistelussa luokkaa finaaliin Jugoslavian GP:iin asti johtaneen espanjalaisen Santiago Herreron (kaatui 7:llä kierroksella) sekä ruotsalaisen Kent Anderssonin (myöhempi tuplamestari GP-sarjassa) - palkiten näin Benelli-tallin luottamuksen 250-luokan MM-tittelillä (tämä olisi Benellin toinen ja samalla myös viimeinen GP-sarjan mestaruus), ja ollen Keith Campbellin (1957, 350cc) sekä Tom Phillisin (1961, 125cc) jälkeen Australian kolmas moto-GP:n maailmanmestari. Samalla hän tuli kukistaneeksi tallikaverinsa Benellillä, erittäin taitavan Renzo Pasolinin. Myös saman kauden 350-luokan lopputulos sarjan seitsemäntenä yhä Aermacchi-tallissa oli hyvä saavutus, mutta 500-luokassa hän toi tallille vain yhden sijoituksen (kahdeksas Saksan osakilpailussa). Kauden 1970 Daytona-voitto 250-luokassa sekä liki pitäen myös Daytona 200-kokonaiskilpailun voitto olisi merkittävä Kel Carruthersin uran jatkolle. Vaihdettuaan tälle kaudelle Yamaha-kuljettajaksi hän saavutti 250- (4 voittoa, jäi Rodney Gouldille) ja 350-luokassa (jäi Giacomo Agostinille) GP-sarjan hopeatilat, mutta jätti kauden päätteeksi hyvästit Euroopalle ja GP-sarjalle. Kauden päättyessä hän otti vastaan Don Vescon tallipaikkatarjouksen, ja muutti Yhdysvaltoihin koko perheensä kanssa tarkoituksenaan jäähdytellä kausi-pari ennen kilpauransa lopettamista.
Ajautuminen tiimipäälliköksi
Vuonna 1971 Carruthers osallistui Yamahallaan vain AMA:n (American Motorcycle Assiciation) Grand National-sarjan rata-ajoihin voittaen heti alkajaisiksi luokassaan ensimmäisen AMA Nationals-osakilpailun Road Atlantan radalla. Hyviä sijoituksia ja voittoja tuli myös Nationals-sarjaan kuulumattomissa kilpailuissa luokassa, mistä sittemmin tulisi AMA 250 Grand Prix-sarja. Kauden päätteeksi Kawasaki olisi halunnut hänet riveihinsä, mutta Yamaha sitäkin enemmän: Carruthersin uran painopiste lähtikin jo 1972 nuoren lahjakkaan Kenny Robertsin valmentamisen ja tämän kilpakalustosta huoltamisen suuntaan. Työ oli niin arvostettu, että Carruthers otti jo seuraavalle kaudelle 1973 hoitaakseen koko Yamaha-USA:n RR-tiimin vetämisen - ja onnistui sen sivussa ajamaan vielä itsekin erinomaisen kauden, muun muassa hopeat Daytonassa ja Road Atlantassa, joiden päälle voitto Talladegassa (Alabama). AMA-jutussa hän kertoo, että Robertsista ja kolmesta muusta tiiminsä kuljettajasta huolehtiessaan ei hänen aikansa riittänyt harjoitusjaksoihin osallistumiseen - saattoipa käydä niin, että Roberts ajoi päällikkönsä kilpurilla jotta sen toimivuus varmistettiin ennen kilpalähtöä. "Lahjattomat harjoittelee", kuten sanonta kuuluu! Carruthersin kaudella 1970-luvun puolessavälissä Yamaha-USA oli maan tiimeistä menestyksekkäin.
1978 Carruthers Yamahan 500-luokan GP-tiimin johtajana palasi Euroopan kilpailuareenoille johtaen Kenny Robertsin samana vuonna jo ensimmäiseen MM-titteleistään (Roberts painottikin erityisesti konkari-Carruthersin avun merkitystä mestaruuden saavuttamisessa). Carruthersin alaisuudessa menestys jatkui useiden MM-voittojen saattelema ja eri tiimeissä aina 1995 asti, jolloin hän alkoi kyllästyä jo kolmisen vuosikymmentä jatkuneeseen kilpa-areenoiden kiertelyyn, josta oli kausiluontoisen sijaan tullut tiimipäällikölle ympärivuotinen urakka. Myöskään tekniikkaan ei tiimi itse enää saanut kajota - ainoastaan tehdas tai sen mekaanikot saivat enää työskennellä moottoreiden tai pyörienkään parissa. 1996 tuli kutsu johtaa Sea-Doo:n tiimiä niin USA:n kuin maailmanmestaruussarjassa, joissa kummassakin tiimi saavutti mestaruudet. Kahden vuoden pestin jälkeen veri alkoi kuitenkin vetää Carruthersia takaisin moottoripyöräilyn pariin, ja hän otti johtajuuden Chaparral-Yamahan kansallisissa Supercross- ja motocross-tiimeissä, lopulta myös samaisen eteläkalifornialaisen tiimin AMA-ratamootoripyöräilytoiminnasta. Vuonna 1999 hänet valittiin AMA:n "Hall of Fame":n jäseneksi. Carruthersin poika Paul tuli CYCLE WORLD-lehden (USA:n suurin levikki lajissaan) päätoimittaja.
Lähde: Sports Australia Hall of Fame: SAHOP/Kel Carruthers, AMA HoF: Motorcyclemuseum
