AERMACCHI on ALENIA-suurkonserniin liittynyt ja nykyään (2012 lähtien) FINMECCANICA-jättiin kuuluva Alenia Aermacchi S.p.A., lentokoneiden, avaruuslaitteiston sekä sotilasteollisuuden parissa toimiva italialainen monialayhtiö, mikä toisen maailmansodan jälkeen - monen muun sodassa tappiolle jääneen maan lentokonevalmistajan tavoin (vrt. Kawasaki, Nakajima/Fuji-skootterit, Piaggio ym.) - siirtyi tuottamaan moottoripyöriä ja muita moottoriajoneuvoja lentolaitteiden ja niihin liittyvän laitteiston valmistuksen ollessa voittajavaltioiden kieltämää. Moottoripyöriä yhtiö valmisti 1950-1960, minkä jälkeen Harley-Davidsonin emoyhtiö AMF (American Machine Foundry) osti ensin 50% osuuden mp-haarasta ja 1974 vihdoin koko sen osakekannan itselleen. Vuonna 1978 vaikeuksiin ajautunut italian mp-haara myytiin Cagivalle, mikä säilytti joitain Aermacchi-malleja tai Aermacchi-peräisiä mallinimiä tuotannossa aina 1980-luvun loppuvuosiin asti.
Sisällysluettelo
Historiikkia
Alkuajat (noin 1850-1918)
Yhtiöllä on juurensa vuoden 1850 tienoilla (ei tarkkaa vuosilukua), kun veljekset Giovanni ja Agostino Macchi alkoivat Varesessa tehdä hevosvetoisia kärryjä ja kulkuneuvoja. Perheyrityksen perilliset, veljekset Giovanni, Giuseppe, Enrico ja Giulio Macchi perustivat virallisen osakeyhtiön 19.6.1905 nimellä Società Anonima Fratelli Macchi - Carrozzeria, Automobili e Ruotificio, eli korien, automobiilien ja pyörien valmistusta varten. Yhtiö toimi kuitenkin aluksi pääasiassa rautatieliikenteen saralla. Lentokoneiden pariin yhtiö ajautui 1913, kun Italian ilmavoimat julkistivat kilpailun hankittavista sotilaskoneista: se lyöttäytyi yhteen ranskalaisen Nieuport-yhtiön kanssa yhteisyritykseen "Società Anonima Nieuport-Macchi", mikä nimi muutettiin kohta Aeronautica Macchi`ksi. Macchi-lentokonetehdas keskittyi ensimmäisen maailmansodan aikana pääasiassa lentoveneisiin, mutta valmisti lisenssillä myös Nieuport 11-mallia (Nieuport Bébé eli baby, pieni hävittäjäkone, 1kpl Suomen ilmavoimilla 1918-1923).
Lentokonetehdas: Aeronautica Macchi, "Macchi" (1919-1945)
Maailmansodan jälkeen Aeronautica Macchi alkoi muuntaa sotakoneita siviilikäyttöön, ja se valmisti pitkän sarjan lentoveneitä eri tehtäviin. Yhtiö myös rakensi lukuisia lentoveneitä nopeuskilpailuihin. Viimeinen niistä, suunnittelijansa Marco Castoldin mukaan MC.72-tyyppinimen saaneena, kärsi moottorin ja kellukkeiden resonanssista mikä syöksi kolme koekonetta maahan, ja kun lastentaudit oli viimein 1931 selvitetty se myöhästyi viimeisestä "Schneider Trophy"-kilpailusta (Spitfire-isä Reginald Mitchell`in Supermarine S.6B voitti sen, ja saavutti sitten uuden ennätysnopeuden 655,8 km/t). MC.72 toi kuitenin 23.10.1934 uuden 709,202 km/t ennätyksen Garda-järven yläpuolellla, minkä vasta Heinkel He-100 erikoiskone 746,61 km/t:llaan sekä pian tämän jälkeen Messerschmitt Bf 109 R-erikoiskone 755,138 km/t:llaan pystyivät lyömään. Vesikoneissa MC.72:n ennätys sen sijaan säilyi aina 1961 asti, kunnes NL:n suihkumoottoreilla varustettu Beriev Be-10 saavutti 912 km/t, eli MC.72 on edelleen nopein mäntämoottorinen vesikone.
Toisessa maailmansodassa Macchi keskittyi hävittäjätyyppeihin MC.200 "Saetta" (salama), MC.202 "Folgore" (ukkosenjyrähdys) sekä MC.205 "Veltro" (vinttikoira), joista ensimmäinen kärsi vielä tähtimoottorinsa ilmanvastuksesta eli jäi nopeudessa vastustajiinsa nähden alakynteen. 202- ja 205-mallit saivat saksalaisen DB 601/605-V12-lentomoottorin lisenssiversion jolla ne olivat nopeudessa jo tasavertaisia vaikkapa USAF:n P-51 Mustangeja vastaan, 205-malli maksimikorkeudessa ylivoimainen, mutta parempia malleja oli liian vähän ja ne tulivat käyttöön liian myöhään. Myös aseistus kahdella raskaalla kk:lla oli heikompi kuin vastapuolella mikä käytti jo moottoritykkejä tai pintamaaleihin HVAR-ohjuksia. Suomi ei käyttänyt Macchi-koneita, mutta se tilasi myöhään syksyllä 1939 italialaisia FIAT G.50-hävittäjiä kaikkiaan 35kpl - näistä tosin vain muutama ehti Suomeen Talvisodan loppuvaiheessa, ja niillä saavutettiin 11 ilmavoittoa yhtä omaa tappiota vastaan. Jatkosodassa "Fiiut" saavuttivat 88 ilmavoittoa omien tappioiden ollessa 12 konetta (10 kaputtia, 2 taistelutappiota), mutta suuri osa koneista oli jo 1942/1943 kuluneina tai varaosien puutteen vuoksi poissa tositoimista. Suhdeluvullaan 88:2 Fiat oli hävittäjistä tehokkain, vaikka se oli jo vanhentunut Jatkosodan aikana - pudotettiinpa G.50:eillä niitä nopeampia MiG-3 tai Hawker Hurricaneja.
Alenia Aermacchi/Finmeccanica lentokoneita ja -laitteita (1961-2015)
Vuonna 1961 Aermacchi palasi sotakoneiden valmistajaksi suihkuharjoituskone MB 326:lla (ensilento 1957) mitä on valmistettu n. 750kpl mm. Australiassa, Brasiliassa ja Etelä-Afrikassa. Seuraaja MB 339 on ollut yhdeksän maan käytössä, mutta se ei ollut yhtä suosittu kuin kilpailijansa BAe Hawk, eli valmistusmäärä on ollut vain n. 200kpl. Nyt Aermacchiilla on uusimpana tarjolla Jakovlevin kanssa yhteistyössä suunniteltu malli MB 346/Jak-130, missä on lukuisia 4+ sukupolven ison hävittäjän piirteitä (mm. maksimi kohtauskulma 40 astetta lentäessä) sekä yliääninopeus ilman jälkipolttoa ("supercruise"). Nämä rinnakkaismallit ovat sittemmin ajautuneet erilleen NATO:n/Venäjän erilaisten vaatimusten vuoksi. Alenia oli myös 23,6% osuudella mukana italialais-brasilialaisessa AMX-kevythävittäjäprojektissa, minkä ensimmäiset koneet lensivät 1985-86, ja tuotanto oli 192 kappaletta joista 136 on Italian ilmavoimien ja 56 Brasilian ilmavoimien käytössä. Italian koneet osallistuivat 2011 NATO-maiden Libyaan suorittamiin pommituslentoihin. Yhtiö hankki vuonna 1997 italialaisen lentokonevalmistajan SIAI-Marchettin, missä kaupassa tuli mukana jo 1964 esitelty Stelio Fratin aluksi Aviamilanolle suunnittelema kuvankaunis mäntämoottorinen SF. 260-harjoituskone, ja Aermacchi hankki myös lisenssin valmistaa Valmet L-90 TP Redigo:a eli potkuriturbiinilla varustettua alkeisharjoituskonetta mallin ollessa Aermacchi M.290 RediGO. Yhtiöllä on siis tarjota lentokone jokaiseen hävittäjälentäjän koulutusvaiheeseen. Se on lisäksi ollut mukana alihankintatöissä lukuisissa Euroopan sotilasilmailuprojekteissa, huoltaa/korjaa ja suorittaa päivitystöitä mm. Eurofighter Typhoon-, Tornado-, C-27J- (espanjalaisen CASA:n korvaaja Fiat G.222:lle) ja Dornier Do-328 koneisiin. Aermacchi valmistaa nykyään niin tärkeitä UAV-koneita, eli miehittämättömiä valvontalennokkeja Sky X/Y-malleina. Siviilipuolella yhtiö taas on mukana ATR-konsortiossa (syöttöliikennekoneet ATR 42/72), ja se tekee alihankintaosia niin Airbus:ille kuin Boeing:ille.
Yhtiötasolla 1990-luvun alussa Aeritaliasta ja Seleniasta (kumpikin osa Finmeccanica-yhtymää) synnytetty Alenia Aeronautica meni 2012 yhteen Aermacchin kanssa mistä syntyi nykyinen Alenia Aermacchi, italian toiseksi suurin ilmailuyritysten yhtymä.
Macchi-ajoneuvot (1945-1960)
Muiden lähteiden historiikeistä kerätyssä osiossa runsaasti virheitä - siksi poistettu. Pyydetty lupa käyttää Enrico Minazzin historiikin käännöstä korjatussa versiossa (copyright on alla linkitetyn lähteen hallussa - Minazzi on ekspertti ja kirjoittanut jutun tutkittuaan yhtiön asiakirjoja - siellä siis asiat oikein)
MB1-kolmpyörä
Ensi moottoripyörät
"Chimera"-katastrofi
"Chimera", kimeeri on eliö, jolla on kaksi tai useampi geneettisesti erilaista solukantaa, eli esimerkiksi kahden eläinlajin yhdistelmä. Kreikkalaisessa mytoligiassa Khimaira on käärme Ekhidnan ja manalan hirviö Tyfonin jälkeläisenä Lyykiassa riehunut, tulta syöksevä monipäinen hirviö, millä oli leijonan pää, vuohen (kuvauksissa siivekkään lohikäärmeenkin) ruumis, sekä käärmeen häntä. Sen veli oli manalan/Haadeksen kolmipäinen Kerberos-koira. Sen tappoi prinssi Bellerofon, kreikan mytologian suuri hirviöiden tappaja, ampumalla siihen ensin nuolia lentävän Pegasos-ratsunsa liidellessä Khimairan ympärillä, ja viimein heittämällä sen suuhun lyijykärkisen keihään, mikä suli ja valui hirviön vatsaan, aiheuttaen näin sen kuoleman. Voi vain aavistella miksi Aermacchi valitsi tuon erikoisen nimen: kenties brutaalin urheilu- ja sivistyneen kaupunkipyörän yhdistelmää alleviivatakseen, kenties italiankielisestä "unelma"-sanasta (oikeammin: "painajainen", ks ranskankielinen sana "cauchemar")
Malli esiteltiin joulukuussa 1955 Milanon mp-näyttelyssä, ja se tuli myyntiin vuonna 1956 kreivi, autosuunnittelija ja mp-kilpakuljettaja Mario Revellin ideapiirroksesta juontuneen suunnitelman, ja valmistajan juuri tuolloin (1956) aloittaneen pääsuunnittelija Alfredo Bianchin silloisten avaruuslentojen inspiroimana hyvin lennokkaasti ja tulevaisuudenuskoisesti muotoilemana "ideaalisena moottoripyöränä", kuten moni muukin tuon ajanjakson - toki vähemmän radikaalisti muotoiltu - moottoripyörä- tai mopomalli (vaikkapa MZ ES-sarja tai Ariel Arrow). Chimerassa oli amerikkalaistyylinen korea kaksivärilakkaus, missä neljän päävärin (vihreä, lohenpunainen, kulta ja sininen) kontrastina oli valkoinen tai norsunluun kaltainen vaalea beige, ja laajoja kiillotettuja tai kromattuja metallipintoja (mm. moottorin sivuposket, ilmanotto, vanteet ja ajovalon kehys).. Sen tekniikka oli peitetty laajojen ja lennokkaasti muotoiltujen peltikatteiden alle, ja makaavan sylinterin jäähdytysilma otettiin pyöreähköstä aukosta moottorikotelon etuosasta.
Täysalumiinisena moottorina oli aluksi Italiassa tuolloin vero- ja ajokorttieduista nauttineeseen 175 ksm-luokkaan tarkalleen 172,4 kuution ja 10,7 hevosvoiman työntötanko-nelitahtina, mutta Aermacchi alkoi pian tarjota moottorista myös täysin samankaltaista, iskutilavuudeltaan suurennettua 13,7 hv versiota 250 ksm-luokkaan. Eroksi jäi ainoastaan peräpeilin kromattu merkki joko 175- tai 250-kuutioisesta versiosta, ja ison mallin 3.00-17 rengaskoko pienemmän tyytyessä kasteluletkukokoon 2.75-17. Pyörässä oli joitain erikoisuuksia kuten monosvingi takana 45 asteen kulmassa katteiden alla olevalla iskunvaimentimella, USD-keula, katteiden kiinnitys runkoon tuolloin harvinaisilla kuusiokoloruuveilla, mutta myös erinäisiä kömmähdyksiä. Polttoainesäiliö ja satulan alainen peltirunko olivat yhtä kappaletta mikä kantoi niin polttoaineen kuin matkustajien ja tavaran kuormaa, ja oli kiinnitetty ilman takahäkkiä olleeseen peltirunkoon vain kahdella ruuvilla: vaikka säiliö tarjosikin suuren 22 litran tilavuuden (kulutus oli 2,75-3,00 l/100km moottorikoon mukaan), suositteli valmistaja värinöiden välttämiseksi sen tankkaamista vain 15 litralla. Myös kaasuttimen ryyppyvipu oli peltipaneelien takana hyvin vaikeasti käytettävissä, minkä vuoksi sitä peittänyt levy poistettiin useimmissa tapauksissa: irto-osa katosi useimmiten, eli korvaavaa osaa on nykyään enää vaikeaa tai lähes mahdotonta löytää.
Linkkejä
- MCC Chimera-juttu (englanniksi)
- Wikipedia IT ja DE, Aermacchi_Chimera
Menestys "Ala Rossa":n myötä
Harley-Davidsonin omistusaika (1960-1978)
Aermacchit USA:n markkinoilla
Aermacchi valmisti Harley-Davidsonille laajaa pienemmän iskutilavuuden mallistoa isojen V2-Harrikoiden rinnalle, ja niitä myytiin toki Euroopassakin. Tällaisia olivat vaikkapa:
- 1960-luvulla Hodakan aloittamaan pienten endurojen villitykseen 1970-1974 98-kuutioisella kaksitahtimoottorilla varustettuja Baja-malleja SR-100/MSR-100, joista jäljempi oli kilpailukäyttöön tarkoitettu versio ilman tiekäytössä tarvittuja valo-/sähkölaitteita peruspyörien ollessa samoja.
- 1970-luvun alun minipyörävillityksen aikana vuonna 1972 "Shortster"-mallia (MC-65), ja vuosina 1973-1975 isompaa 90-kuutioista joko Honda Monkeyn kaltaisena X-90:nä nappularenkaisena, tai midi-kokoisena Z-90:nä (jutut teknisine tietoine ja kuvine, englanninkielisiä). Ainakin yksi X-90 Suomessa.
- Aermacchi-mallilistaa (lisätään juttuun myöhemmin)
Roadracing-MM (1974-1976)
Aermacchi oli valmistanut uuden kaksitahti-singlen 125-kilpailuluokkaan vuonna 1970. Menestys tuli, kun kaksi 125-sylinteriä yhdistettiin 250-twiniksi: 1972 talli saavutti sillä MM-hopeaa Renzo Pasolinin kuljettamana. Kaudelle 1974, ostettuaan Aermacchin kokonaan itselleen, HD panosti massiivisesti moottoripyörien GP-sarjan 250-luokkaan muuttamalla 250-moottorin vesijäähdytteiseksi ja tilaamalla raaserinsa HDB-1 ja HDB-2 Bimotalta. Nyt "Aermacchin" sijaan "Harley-Davidson"-nimen alla se saavuttikin Walter Villan ajamana MM-kultaa 1974, 1975 ja 1976, sekä 350-luokassa MM-kullan 1976, ennen kuin kilpatallissa syntyi haitallinen kukkotappelu Villan ja nuoren Franco Uncinin välille. Samaan aikaan japanilaiskilpailijat nousivat Aermacchin ohi, ensin Yamaha ja viimein myös Kawasaki voittamattomalla KR250-raaserillaan - mikä hallitsisi ratoja 1970-luvun lopulla ja 1980-luvun alussa useiden vuosien ajan.
Sirpaleet (-1978)
Cagivan suojissa (1978-)
Aermacchin ostettuaan Castiglionit panostivat ankaraan markkinointiin, ja saivatkin Aermacchin SST125-kustomin myynnin vahvaan nousuun - Italian myydyimmäksi ensi vuonna Cagiva-tuotteena. Tämä osti aikaa uudenaikaistaa mallistoa uusilla moottoreilla, ja pikkusarja sai myös perinteikkään "Aletta"-nimensä takaisin. Vanhaa SX-kaksitahtimoottoria pidettiin pienillä päivityksillä hengissä aina siihen asti kunnes uusi urheilullinen ja kaunis "Aletta Oro" oli valmis. Aermacchi-nimi ajettiin alas vasta 1980-luvun lopulla, kun pienet mallit uudistuessaan vaihtuivat Cagiva-nimisiksi. Nähtäväksi jää olisiko retroaallon 2010-luvulla taas oikea aika palauttaa perinteikäs Aermacchi-nimi markkinoille.
Linkkejä
- Aermacchi Storia (italiankielinen, paras)
- USA:lainen Aermacchi 250 Sprint CR sivu kilpailutoiminnasta (englanniksi)
- Aermacchi-Racing Hollanti kisa- ja vakio-osien mahdollinen lähde (englanniksi)
Poistettu toistaiseksi liikaa virheitä (kehno lähdeaineisto) sisältänyt mp-mallien historia, pyydetty lupaa käyttää yllä olevan ekan linkin italiankielistä tutkittua historiikkia pohjana (copyrightin alainen - lupaa ei ole toistaiseksi saatu 2-3kk odottelunkaan jälkeen).
| Tavallisesti MotoWikiin kirjoitettujen tekstien tekijänoikeudet ovat niiden kirjoittajilla ja Motot.netillä on oikeus julkaista tekstejä vapaasti Motot.net-sivustolla. Kyseisten tekstien julkaisemiseen muualla tarvitaan kirjoittajien lupa.
GNU Free Documentation License Tämä artikkeli on poikkeuksellisesti kirjoitettu GNU Free Documentation License ehtojen mukaisesti. Tätä huomautusta ei saa poistaa ellei GFDL-ehtojen mukaista sisältöä poisteta. Tämän artikkelin lähde: Wikipedia |
