Bruno Ruffo (syntynyt 9. joulukuuta 1920, Colognola ai Colli – kuollut 10. helmikuuta 2007, Verona) oli italialainen mp-kilpakuljettaja, ja kolminkertainen WGP-mestari.
Ura
Bruno Ruffo alkoi kilpailla kansallisella tasolla vuonna 1937 Montagnana-katuradalla Miller-merkkisellä pyörällä, mutta osallistui pääasiassa mäkikilpailuihin, ja nousi 1938 Torricellin mäkikisassa jo nelossijalle. Mussolinin Italia lähti kuitenkin sitten maailmansotaan natsi-Saksan aseveljenä, ja aseisiin kutsuttu Ruffo vietti mm. 20 kuukautta Venäjällä saksalaisten viimein fataaliksi osoitautuneessa operaatio Barbarossassa.
Vuonna 1945 Ruffo osti 250-kuutioisen Moto Guzzi "Albatros":in, jolla hän pärjäsi kansallisissa kilpailuissa hyvin, voittaen 1946 luokkansa juniorimestaruuden (kadetti-kategoria) yhdeksällä osakilpailuvoitolla yhdestätoista kisasta. Hyvät esitykset jatkuivat seniorimestaruudessa vuosina 1947 ja 1948 yhä yksityisellä Moto Guzzilla, minkä vuoksi Ruffo kutsuttiin tehdastiimin kuljettajaksi Road Racing:in käynnistyvään MM-sarjaan. Sijoitus oli onnistunut, sillä hän toi tehtaalle1949 ensimmäisen voiton kauden avanneessa Sveitsin GP:ssä Bremgartenissa - vaikka pyörässä oli kilpailun puoliväliin asti ollut jarruongelmia - ja 2. sija Ulster GP:ssä sekä 4. sija Italian GP:ssä (GPDN) riittivät voittamaan ensimmäisen Road Racing-maailmanmestaruuden (WGP) 250-kuutioisten luokassa, kun Cirillo "Nello" Pagani voitti 125-luokan, Freddie Frith 350-luokan ja Leslie Graham 500-kuutioisten kuninkuusluokan. Ruffo voitti myös Italian 250-luokan mestaruuden samana vuonna 1949.
Moto Guzzin käydessä läpi hallinnollista uudelleenjärjestelyä Ruffo joutui vuonna 1950 kilpailemaan toisen tallin kalustolla. Hän täydensi saldoansa MM-tittelillä 125-kuutioisissa FB Mondialilla voittamalla heti ensimmäisen Hollannin GP:n Assenissa, sitten olemalla toisena Ulster GP:ssä tiimikaverinsa Carlo Ubbialin peesissä, ja nelostilalla Monzan GPDN:ssä. Hän saavutti samana vuonna myös MM-pronssilla vanhalla Moto Guzzilla 250-luokassa. 1951 jälleen vanhaan tehdastiimiin palanneena hän valtasi MM-tittelin 250-luokassa voittamalla Ranskan GP:n Albissa ja Ulster GP:n, sijoittumalla toiseksi Sveitsin GP:ssä ja vielä ajamalla kolmanneksi Italiassa. Tässä Monzan GPDN-kilpailussa hän osallistui lisäksi ensi kertaa 500cc-luokan kilpailuun, ja saavutti kunniakkaan 5. sijan. 1951 Ruffo oli lisäksi toisen kerran Italian mestari.
Ruffo jatkoi 1952 yhä 250-luokassa, oli toinen Hollannin GP:ssä Assenissa tiimikaverinsa Lorenzettin jälkeen ja ajoi nopeimmat kierrosajat kolmessa neljästä kilpailusta johon hän osallistui, nimittäin Mansaaren TT:ssä, Assenissa sekä Solitudella. Saksan GP Stuttgart-Solituden radalla koitui kuitenkin kohtalokkaaksi, sillä kilpailua johtaessaan Ruffon piti päästää tallikaverinsa Enrico Lorenzetti ohitseen tallimääräyksen vuoksi (Lorenzetti voittaisikin tuon vuoden 250-luokan MM-tittelin). Ohitus johti Ruffon kaatumiseen ja pahaan loukkaantumiseen (mm. molemmat jalat murtuivat), minkä vuoksi hän joutui jättäytymään pois loppukauden MM-taistelusta. Solitude-radan kisan voitti Rudi Felgenheier DKW:lla, ja se olikin ainut varttilitraisten kauden GP-osakilpailuista, jota Moto Guzzi ei voittanut. Kauden 1952 Mansaaren osakilpailuun liittyy anekdootti Ruffon tiimipelaajan luonteesta: johtaessaan Lightweight-TT:tä (250) hän sai tiimiltä käskyn päästää englantilainen tallikaverinsa Fergus Anderson edelleen - Andersonin voiton ajateltiin edesauttavan Moto Guzzin arvostusta Iso-Britanniassa. Ruffo tekikin työtä käskettyä... mutta ehkä hieman liiankin perusteellisesti koska hän jäi luokan kuudennelle sijalle. Tähän tiimipäällikkö Todero tokaisemaan leikkimielisesti: "Bruno, pyysimme sinua odottamaan Andersonia... ei pysähtymään kupilliselle teetä!".
Pitkän toipilaskautensa jälkeen Ruffo voitti ennen GP-kauden alkua kaksi Italian kansallista kilpailua Siracusassa ja Mestressä. Kauden aloittavat Mansaaren TT-ajot olivat kuitenkin hänelle kohtalokkaat, sillä Ruffo kaatui harjoituksissa pahasti, ja taas hän kärsi murtumat molemmissa jaloissa. Päästyään sairaalaan Italiassa hän päätti lopettaa moottoripyöräuransa 32-vuotiaana. Tilanteeseen saattoi vaikuttaa, että Mansaaren TT-ajot 1953 olivat poikkeuksellisen murheelliset viiden kuljettajan ja yhden toimitsijan kuoltua onnettomuuksissa (mm. Leslie Graham) sekä useiden katsojien loukkaannuttua.
Autokilpailut ja siviilielämä
Ruffon kaatuminen Mansaaren TT-ajoissa uudelleen pahasti johti hänen päätökseensä vaihtaa autoilla kilpailemiseen. Hän nousi ensin Alfa Romeo-tallin, sitten Maserati-tallin kilpakuljettajaksi ja saavutti useita podium-sijoituksia kansallisissa kilpailuissa. 1958, osallistuessaan erääseen mäkikisaan, hänen Maserati 2000-autonsa suistui tieltä arvioidussa 200km/t vauhdissa jättäen loukkaantuneen Ruffon pinteeseen sen hylkyyn. Onnettomuus vahvisti Ruffon päätöksen lopettaa moottoriurheilu.
Hän perusti Veronaan hyvin menestyksekkään autovuokraamon, sai 2003 ottaa Italian presidentti Ciampilta vastaan Italian korkeimman arvonimen "Commendatore dell'Ordine al Merito", ja siirtyi ikuisuuteen 86-vuotiaana.
