Moto Morini

Moto Morini on kreivi Alfonso Morinin 1937 Bolognassa perustama italialainen mp-valmistaja. Vuonna 1987 se ajautui talousvaikeuksien vuoksi Castiglioni-perheen Cagivan omistukseen, mikä kuitenkin jätti tuotemerkin lepäämään vuonna 1991. Vuonna 1996 Texas Pacific Group- (nykyään TPG Capital-) sijoitusyhtiö osti oikeuden Moto Morini-nimeen samaan aikaan, kun se sijoitti Ducatiin, ja 1999 nimi meni kreivi Alfonson veljen pojan 1954 perustaman Morini Franco Motori S.p.A.:n omistukseen. 2010 Moto Morini ajautui selvitystilaan, mutta pesänselvityksen ajan pienimuotoisen tuotannon 2011 jälkeen se aloitti toimintansa uudelleen 2012. Veljenpoika Franco Morini oli myös Vittorio Minarellin liikekumppani ja perustajaosakas vuonna 1956 FBM:stä (Fabbrica Bolognese Minarelli) syntyneessä Motori Minarelli -yhtiössä, mikä 1990-luvun yhteistyöjakson jälkeen meni vuonna 2002 kokonaan Yamahan omistukseen. Minarelli saavutti neljä valmistajan MM-titteliä 125-luokassa, sekä 18 nopeusennätystä 50-175 kuution luokissa, ja se valmistaa nykyään mm. Yamaha YZF-R125n moottoria.

Historiaa

Prologi

Vuonna 1898 syntynyt kreivi Alfonso Morini osoitti jo nuoruudessaan intohimoa mekaniikkaa ja moottoreita kohtaan, ja oli yrittäjähenkinen muutenkin. Lyhyen aikaa moottoripajassa harjoiteltuaan hän perusti jo 1914 juuri 16 vuotta täytettyään pienen moottoripyöräliikkeen. Ensimmäisen maailmansodan syttyminen keskeytti kuitenkin nuoren miehen liiketoimet. Hän ilmoittautui vapaaehtoisena sodan ajaksi palvelukseen Padovaan sijoitettuun "VIII Reparto motocicli"-yksikköön, missä hän sai hiljalleen tutustua laajaan kirjoon korjattavina olevia italialaisia ja ulkomaisia pyöriä. Sodan jälkeen hän avasi pienen tilansa Via Selvaticalla Bolognassa uudelleen, ryhtyi pitämään mp-korjaamoa, ja työskennellessään kehitti ajatuksia omasta moottoripyörien valmistuksesta.

Vuonna 1924 Alfonso tuli osakkaaksi Mario Mazzettin omistamassa MM-tehtaassa, ja omistaja antoi nuorelle miehelle toimeksi suunnitella 125-kuutioisen moottoripyörän. Alfonso itse voitti tällä MM 125cc:llä monia kilpailuja, ja saavutti sillä 1927 myös kuusi uutta ennätystä Monzassa "Gran Premio delle Nazioni"-kilpailuissa (1930-luvulla EM:n ratkaissut kilpailu, myöhemmin Italian GP:n virallinen nimi - GPDN-kilpailuja järjestettiin aina 1980-luvun puoleenväliin asti), joista osa jäi voimaan yli 20 vuodeksi. 1933 hän ajoi myös uuden 175-kuutioisten nopeusennätyksen 162km/t. MM valmisti mp-malleja aina 500-kuutioisiin asti, ja oli Italiassa suosittu. Vihdoin, vuonna 1937, oli aika aloittaa omien moottoripyörien valmistus, ja Mazetti maksoi hänet ulos MM:stä.

Moto Morini syntyy

Moto Morini-niminen yritys aloitti valmistustoimintansa silloin kovin kysytyillä 350- ja 500-kuutioisilla kolmipyörämalleilla, jotka nauttivat veroeduista. Malli M610 oli hyvin edistyksellinen: siinä oli kuivasumppuvoitelun ja erillisen vaihteiston lisäksi kardaaniveto taka-akselille. Jälleen maailmansota tuli väliin, ja Moto Morini valmisti sotatarvikkeita aina vuoteen 1943 asti, jolloin Bologna joutui liittoutuneiden useiden pommitusten kohteeksi ja toimitilat tuhoutuivat (juuri näissä pommituksissa tuhoutui myös FB Mondialin - silloin vielä FB Drusinin - uusi toimitila Bolognan rautatieaseman lähellä). Sodan jälkeen Alfonso aloitti toimintansa jälleenrakentamisen, ja muutti 1946 Via Bertin tiloihinsa, joissa sen ensimmäinen Turismo 125-malli (DKW RT125:sta paljon vaikutteita saanut 2T-single, Plunger-takajousitus) syntyi. Se oli välitön menestys, ja jo 1947 seurasi malli T125 Sport. Koska kilpailutoiminta oli silloin ainoa keino uuden valmistajan saada julkisuutta ja mainetta, alkoi Alfonso kiertää sillä kilparatoja. Jo vuonna 1948 Raffaele Alberti vei T125 Competizionella Italian kevytmoottoripyörien (Motoleggere) mestaruuden, ja 1949 Umberto Masetti toisti tempun nyt nelitahtisella OHC-125:lla (suuri osa sarjamalleista oli OHV-moottorilla). Samainen malli saavutti myös kansainvälisiä voittoja jo 1952 Monzan GPDN:n sekä Espanjan GP:n voitoilla kiivaasti kilpaillussa luokassa ja oli pohjana kaupalliselle 175-kuutioiselle "Settebello"-mallille 1953 alkaen. Yhtiön menestys tarkoitti, että vuonna 1955 (joissain lähteissä 1956) oli edessä muuto suurempiin tiloihin Via Bergamille, edelleen Bolognassa.

Kilpailumenestystä

1958 seurasi Alfonso Morinin, Dante Lambertinin ja Nerio Biavatin vanhan 125-kuutioisen kilpurin ja sen 175-kuutioisen "Rebello"-sarjamallin perusteella suunnittelema hurja 250 DOHC GP-pyörä (37hv, 225km/t - sanotaan nopeimmaksi 250-singleksi kautta aikojen) millä Emilio Mendogni voitti heti ensimmäisen sillä ajetun kilpailun, jolla Tarquinio Provini saavutti 250-luokan Italian mestaruudet 1961 ja 1962, sekä jolla tulisi 1963 MM-hopeaa (Jim Redman voitti MM-tittelin nelikko-Hondallaan vain kahden pisteen erolla, koska Provini oli sairastunut Japanissa juuri Suzukan GP-finaaliin alla - joissain lähteissä mainittu, ettei pienellä Moto Morinilla ollut varaa lähettää Provinia Kauko-Itään). 1959 kuuluisaksi sittemmin tullut "Corsaro"-mallinimi esiintyi ensi kerran. Hyvin suositun 175-kuutioisen mallin Settebello "Aste Corte"- eli lyhyillä kangilla varustetulla versiolla muuan Giacomo Agostini saavutti vuonna 1961 toisen sijan "Trento-Bondone"-kilpailussa, 1962 Italian "Cadet"-mestaruuden ja 1963 "Junior"-mestaruuden. Harvinainen Aste Corte-kilpamalli oli kisakäytössä aina 1970-luvulle asti.

1960-luvun alun mallistoa olivat 100-kuutioinen Sbarazzino ("koijari") missä oli aina 1990-luvulle säilynyt rinnakkaisventtiili-moottori, sekä 125 Corsaro (merirosvo). Corsaro-perusmalli kehittyi Veloce-urheilumallin kautta lukemattomiksi variaatioiksi (Competizione, Sport, Lusso, Super Sport, Country ja viimein myös Regolarità-enduro). Piikkinen Regolarità voitti kultaa vuoden 1966 ISDT:ssä Ruotsissa, ja Italian enduromestaruudet 1967 sekä 1968. Corsaro sai 125-kuutioisen rinnalle 150-kuutioisen version, sekä 48-kuutioisen "Corsarino"-urheilumopon mikä oli erittäin suosittu. "Settebello"-mallisarjaan lisättiin Amerikan markkinoille tarkoitettu 250 kuution "GTI" (1965-1969)... Atlantin takaisten markkinoiden valloitus epäonnistui kuitenkin. Perustaja Alfonso Morini kuoli 30.6.1969 71-vuotiaana, ja yhtiön johto siirtyi tytär Gabriellalle aina vuoteen 1986 asti.

V2-Morinit syntyvät

1970 uusi isompi lohko salli viidennen vaihteen lisäämisen mallistoon. Samana vuonna myös Franco Lambertini (ei sukua aiemmin mainitulle Dante Lambertinille) lähti Ferrarilta, ja liittyi Moto Morinin taustajoukkoihin. Lambertini suunnitteli yhtiölle uuden 350-kuutioisen V2-mallin "Tremezzo" (tre e mezzo, 3 1/2) mikä tuli markkinoille 1973 35hv-Stradana, vuotta myöhemmin 39hv Sport-versioina. 1978 seurasi 500-kuutioiseksi kasvatettu rinnakkaismalli, minkä teho kuitenkin jätti toivomisen varaa: Morini oli eräs ensimmäisistä turbottajista 500-kuutioisen ahdetulla prototyypillä, mutta 500 Turbo ei koskaan päässyt markkinoille asti. Kestävä mutta kallis (Tuutti-Hondan hintainen) 3 1/2 on edelleen varsin suosittu, ja siihen saa repro-varaosia. Moottorissa oli erikoiset tasaiset Heron-kannet palotilan ollessa männänlaessa: V2 olikin tunnettu pienestä kulutuksestaan tämän tehokkaan rakenteen takia, siinä oli hyvä teho ja etenkin miellyttävä ajettavuus. Siinä oli myös 6-lovinen vaihteisto ja elektroninen sytytys (ensi kertaa moottoripyörässä 1973). Tremezzo pysyikin tuotannossa aina 1980-luvun puoliväliin, jolloin "K2" korvasi sen. V2-moottorista "puolittamalla" syntynyt 250T-single (1977-1980) sen sijaan oli pettymys: moottori oli raskaaseen runkoon nähden varsin heikkotehoinen ja täristi, ja myös sen 125H-versio kevariluokkaan oli lyhytaikainen ilmestys. 250-single korvautui 1980 V2-moottorisella 250J:llä mikä ei ollut edelleenkään myyntimenestys, mutta saksalaissivusto vinkkaa sen olevan yhä laimeaksi mainitusta tehostaan huolimatta mielenkiintoinen valinta.

1981 Moto Morini palasi enduro-perinteisiinsä "Camel 500"-mallillaan, jota seurasi myöhemmin 1982 "Kanguro 350". Camel oli laatukomponenteillaan pätevä laite maastoajossa, ja 507-kuutioiseksi porattuna sillä osallistuttiin silloin suosittuihin aavikkoralleihin. 1984 seuraajamallit (neliskanttiset runkoputket ajan muodin mukaan) olivat enemmän matkaenduro-suuntauksen mukaisia, ja ne jäivät mallistoon 1989 asti. Niiden rinnalla hetken tarjottu 125-kuutioisesta taivutettu "Cangurino" (pikku kenguru) sen sijaan poistui hiljaisesti taas markkinoilta, sillä nelitahtisinglellä ei ollut mahdollisuuksia väkeviä kaksitahti-kilpailijoitaan vastaan (olisi siis ilmeinen keräilykohde). Talousvaikeuksiin monien muiden italialaisvalmistajien tavoin 1980-luvulla joutunut Moto Morini myytiin 1986 Castiglionien Cagivalle.

Cagiva

Morinin haaramoottoreiden ajateltiin iskevän silloin kuumana olleille kustom-markkinoille. eli tarjolle tulivat "Excalibur" (Yamahan Virago-tyylinen) sekä "New York" Honda Sabren tapaisella vähäisemmällä kromikuormalla, kumpikin 350/501-vaihtoehtoina. Näiden rinnalle tuli jännä Freccia-mallin ja V2-moottorin yhdistelmä "Dart" vuonna 1988 350- tai 400-kuutioisena (vientiin, 1kpl Suomessa), mutta Lambertinin jo suunnittelema modulaarinen 350/500/750-kuutioinen 67 asteen neliventtiili-V2 moottoriperhe ei passannut Cagiva-palettiiin, eikä se toteutunut. Morinin viimeisiksi mohikaaneiksi jäivät kustomit, joiden valmistus päättyi 1991 (joitain "Exalibur":eja kuuluu valmistetun aina 1993 asti. Tämän jälkeen merkki jäi pöytälaatikkoon.

Uusi aika

Syrjään siirretyn Moto Morinin oikeudet palasivat 1999 Morini-perheeseen, kun Morini Franco Motori hankki tuotemerkin. Sen skootteri- ja kevari-pakettimoottorit näkivät käyttöä mm. Simson- ja Sachs-malleissa. Myös Morini-moottoripyörien valmistus käynnistyi 2005 uudelleen "Corsaro 1200"- sekä "9 1/2"-malleilla, joissa oli Lambertinin suunnittelema nyt 87-asteinen 1.187-kuutioinen V2 joko 140- tai 105-hevosvoimaisena. Mallisto laajeni Corsaro Veloceen, Sport`iin ja viimein Scrambler`iin (jota tosin valmistettiin vain hyvin vähän vuonna 2009). Supermoto-Granferro jäi prototyypiksi, sillä yhtiön taloustilanne vaikeutui viimein niin, että syyskuussa 2009 sen oli keskeytettävä toimintansa ja hakeuduttava selvitystilaan. Silvio Berlusconin veli Paolo oli tarjoutunut yhtiön pelastajaksi, muttei löytänyt yhteisymmärrystä ammattiliittojen kanssa ja perääntyi 2010. Yhtiö jatkoi 2011 noin 45 kpl eri malliensa tuotantoa varaosavaraston turvin, kunnes heinäkuussa kaksi italialaista liikemiestä, Sandro Capotosti ja Ruggieromassimo Jannuzzelli ostivat pesän Eagle Bikes-yhtiölleen. Tuotanto käynnistyi 2012 uudelleen. Se muutti 2014 uuteen tehtaaseen Trivolziossa, Pavian kunnassa (Lombardia-maakunta) ja yhtiö toimii toistaiseksi nettimyynnillä. Varaosamyyjä Suomessa on 2012 ollut MSA-Center Järvenpäässä (1/2015 CRAMO:n yhteydessä nyyssien mukaan).

Mallisto 2015

11 1/2 (Undici e mezzo)
Corsaro Veloce 1200 naked
Granpasso 1200 adventure-enduro
Scrambler 1200
Rebello 1200

Linkit

) pääasiallinen lähde, **) toissijainen lähde