Opel

Autojen ja hyötyajoneuvojen valmistajana paremmin tunnettu, Saksan Hessen-osavaltion Rüsselsheimissa kotipaikkaansa pitänyt Adam Opel KG (vuonna 1930 kommandiittiyhtiö muutettiin AG l. osakeyhtiöksi) valmisti vuosina 1901-1930 omalla Opel-merkillään paitsi polkupyöriä (1886-1937, myytiin NSU:lle), myös moottoripolkupyöriä sekä moottoripyöriä. Tunnetuimpia olivat vuosien 1928-1930 Opel Motoclub-mallit edistyksellisellä 500-kuutioisella sivuventtiili (Touring) tai kansiventtiilimoottorilla (Super Sport), joita valmistui hieman vajaa 6.000 kappaletta.

Kausi 1901-1907 (Opel-Beyschlag)

Toiminta alkoi jo vuonna 1901, kun Opel-polkupyörien valmistus oli polkupyörävillityksen (matalarunkoiset "turvallisuuspyörät) laantuessa johtanut polkupyörien menekki- ja ylituotanto-ongelmiin. Moottoripyöriä valmistettiin kolmessa jaksossa: 1901-1907 Opel toimi yhteistyössä itävaltalaisen, Wienissä kotipaikkaansa pitäneen edustajansa, Beyschlag-yhtiön kanssa. Tällä jaksolla jo vuonna 1903 syntyi useita kardaanivetoisia malleja Moto Cardan-tuotenimellä, mitkä lienevät lajinsa ensimmäisiä maailman laajuisesti: kardaaniveto oli saatavilla myös joissain Opel-polkupyörissä (saksalainen yleiskäsite kettenlos l. vailla ketjua. Myös polkupyörien ylitarjontatilanteen vuoksi 1901 aloitettu moottoripyörien myynti/valmistus tuli ylitarjonnan vuoksi kannattamattomaksi vuonna 1907, ja siksi se keskeytettiin.

Kausi 1919-1930 (Adam Opel KG/AG)

Ensimmäinen maailmansota (1914-1918) päättyi Saksan ja sen rinnalla taistelleiden valtioiden tappioon ja sitä seuranneeseen kriisiaikaan. Opel aloitti vuonna 1919 polkupyörien rinnalla pienellä, noin 140 cm³ apumoottorilla varustettujen Motorfahrrad-moottoripolkupyörien valmistuksen. Mopot olivat suosittuja mm. työmatka-ajossa, ja tarjolle tuli vuodenvaihteessa 1920/1921 myös "läpiastuttava" naisten malli. Vuosina 1923-1925 näistä mopoista kehittyi kevyitä (edelleen alle 200 cm³ iskutilavuuden - siksi verovapaa, ei vaatinut ajokorttia) moottoripyöriä. Kuten jo polkupyörien kultakaudella (mm. kolme kuuluisan Tour de France-suurkilpailun voittoa) Opel harjoitti kilpailutoimintaa myös kevytmoottoripyörillä, ja kilpaili viimein kesällä 1923 menestyksekkäästi jopa omalla 350 cm³-mallillaan. Moottoripyörien valmistus päättyi kuitenkin jo vuonna 1925 väliaikaisesti, kun autojen liukuhihnavalmistus (Citroën-kopio Opel Laubfrosch) sitoi Opelin koko tuotantokapasiteetin. Yhtiö palasi mp-markkinoille jälleen vuosina 1928-1930, kun se ryhtyi tarjoamaan Neander-alumiinirungolla varustettuja 500 cm³-malleja Motoclub-nimisinä. Moottoripyörien valmistus (noin 6.000 kappaletta Motoclub-malleja) päättyi kuitenkin jo vuonna 1930, kun Opel-suku oli päätynyt (onnekkaasti syksyllä 1929, juuri ennen pörssiromahdusta) myymään suuryhtiönsä lähes 700 miljoonalla dollarilla yhdysvaltalaiselle autojätti General Motors:ille.

Opel-myynti GM:lle 1929-1930, seuraukset mp-haaralle

Moottoripyörien valmistus ei kiinnostanut GM-jättiä, minkä vuoksi se ulkoistettiin vuonna 1930 lyhytaikaiselle Elite-Opelille, mikä kuitenkin kukistui pian 1930-luvun suuren lamakauden menekkikriisiin. Elite Motoren-Werke AG oli perustettu Saksin maakunnan (nykyisin Tṧekkoslovakian) Brand-Erbisdorfiin vuonna 1913 (perustaja Emile Luedersin talousongelmien vuoksi erääksi osakkaaksi ja rahoittajaksi tuli DKW-perustaja Jǿrgen Skafte Rasmussen). Elite-yhtiön upea pääkonttori on edelleen olemassa, ja siitä tuli vuonna 2019 eräs suojeltu UNESCO-Maailmanperinnön kohde osana Erzgebirge/Krušnohoří:n teollisuuskeskittymää. Erbisdorfin tehdas valmisti ennen vararikkoon ajautumista vähäisen määrän Elite-Opel 500-moottoripyöriä, sekä arviolta 837- enintään tuhat Elite-autoa.

OPEL Motoclub (1928-1930)

Opelin uusi, radikaalia Art Déco-tyylisuuntausta edustava Motoclub tuli markkinoille vuonna 1928. Projektin johtajaksi Opel oli valinnut Franz Gnädigin, joka valitsi uutuusmallin rungoksi nerokkaan Ernst Neumann-Neanderin (ks. Neander-artikkeli), kestävyyden takaamiseksi sinkki- ja kadmiumpinnoitetun alumiinirungon. Motoclub-malli oli monilta osin edistyksellinen, samoin kuin Opelin sitä varten luoma yksisylinterinen 500 cm³ nelitahtimoottori. Tarjolla oli Touring/Touren-malli 16 hevosvoiman sivuventtiilimoottorilla (tunnusmerkkinä yksi pakoputki), sekä Supersport-malli 22 hevosvoiman kansiventtiilimoottori (radiaaliventtiilit, tunnusmerkkinä kaksi pakoputkea). Mallissa oli tarjolla mm. polttoainesäiliön päälle sijoitettu mittari polttoaineen määrälle, ja kallis malli oli myös saanut hopea/punainen-väritykseensä sopivat punaiset renkaat: Opel oli valinnut samankaltaiset, huomiota herättävät erikoiset renkaat tosin 28-tuumaisina jo aiempaan kevytmoottoripyöräänsä, minkä sarjavalmistusta ei ilmeisesti voitu aloittaa 1920-luvun nousukauden tuotantokapasiteetti-ongelmien vuoksi. Korkeasta hinnasta ja lyhyestä tuotantoajasta (1928-1930) huolimatta Motoclub-mallit saavuttivat lähes 6.000 kappaleen myynnin.

Fritz von Opel ja rakettitoiminen Motoclub-moottoripyörä

Opel-rakettiautojen (RAK1, -2), -rakettijunien (nopeuden maailmanennätystä 254 km/t hetken hallussaan pitänyt RAK 3, -IV) ja myöhemmin rakettilentokoneidenkin ohella myös Motoclub-moottoripyörä sai osallistua Fritz von Opelin (Adam Opelin lapsenlapsi) eli "Raketti-Fritz":in koeajoihin. Tuon kuudella Sanders-raketilla ja 30 hv moottorilla varustetun moottoripyörän näytösajon arvioitu huippunopeus oli 220-225 km/t, eli korkeampi kuin tuolloin voimassa ollut, Zenith-moottoripyörällä (tarkemmin ennätys tosin ajettiin vanhalla OEC-ennätyspyörällä) saavutettu virallinen moottoripyörien 200,6 km/t ennätyslukema. Koeajoissa vaikutti, että 6 rakettia eivät riittäisi, joten Fritz tuplasi lukumäärän tusinaan. Valitettavasti viranomaiset kielsivät yleisellä tiellä Freiburgin lähistöllä ajettavaksi ajatellun, viralliseksi aiotun suorituksen turvallisuussyistä Vintagent Fritz von Opel, osa 1, sillä Sanders-raketeissa oli ilmennyt vajaatoimintaa, tai ne olivat tapauksissa räjähtäneet spontaanisti ja ennalta arvaamattomasti. Fritz von Opel yritti 30.9.1929 Frankfurt-Rebstockin lentokentällä myös ennätystä ensimmäisellä vain rakettitoimisella lentolaitteella (Opel-Sanders RAK.1). Kone lensikin 20-30 metrin korkeudessa 80 sekunnissa vajaan 2 kilometrin koematkan... mutta lento päättyi kaputtiin. Fritz selvisi pakkolaskusta vammoitta. Suunnitelmissa oli jatkaa rakettikokeita mm. lentämällä Ranskasta Englantiin Kanaalin yli, mutta pörssiromahdus 1929 ja sen myötä rahoitustilanteen vaikeutuminen johtivat viimein lentokokeiden päättymiseen.

Motoclub-moottoripyörillä Barcelonan maailmannäyttelyyn

Myös Opel-perustajan lapsenlapsi Irmgard von Opel oli hurjapää. Toukokuun 1929 ja tammikuun 1930 välillä hän ajoi viiden seuralaisensa kanssa Motoclub-moottoripyörillä Barcelonan maailmannäyttelyyn, missä pyörät oli tarkoitus asettaa näytteille. Ryhmässä oli 3 Tour-versiota, 2 Supersport-versiota, yksi BMW-moottoripyörä, sekä varaosia ja polttoainetta kuljettanut saattoauto. Lähtöpisteenä oli Opel-päämaja Rüsselsheimissa, mistä joukko ajoi Alppien yli Nizzan ja Marseillen kautta päämääräänsä. Moottoripyörille Alppien ylitys ei tuottanut ongelmia, mutta sen sijaan ylikuormattu saattoauto piiputteli vuorilla, ja joutui viimein onnettomuuteen niin, että sitä kuljettaneet kaksi Opel-työntekijää joutuivat palaamaan junalla päämajaan hakemaan uuden auton saattotarkoitusta varten. Moottoripyörät selvisivät myös paluumatkasta ongelmitta, ja Opel käytti suurta huomiota saanutta tempausta tietenkin Motoclub-pyöriensä mainostuksessa.

Neander-rungolla varustetussa Motoclub-mallissa oli 496-kuutioinen Opelin oma työntötanko-sivuventtiilimoottori joko 16hv teholla T- eli Tour-versiossa pystyillä venttiileillä ja yhdellä pakoputkella, tai 22hv SS- eli Supersport-versiossa moottorilla, missä venttiilit oli sijoitettu radiaali- l. V-asentoon, ja kaksi pakoputkea. Aikansa tavasta poiketen sen sylinterikansi oli irrotettavissa, mikä helpotti huoltotöitä. Kiertokanki ja kampiakseli oli kuulalaakeroitu. Myös Neanderin suunnittelema runko oli poikkeuksellisen edistyksellinen lehtijousin varustetulla heilurihaarukalla, mikä tarjosi huomattavan mukavaa kyytiä. Mukavuutta lisäsi myös etureunastaan kiinnitetystä muotopellistä tehty kuppimainen kuljettajan joustoistuin, johon oli saatavilla ilmatäytteinen pehmustepala. Huomiota herättävästi hopean/punaisen väriseksi (siksi lempinimi "Rot-Silber-Vogel" eli puna-hopeinen lintu) punaisilla 26-tuumaisilla renkailla varustettu pyörä oli ajokunnossa kevyt, vain 135 kg, ja siihen oli saatavilla Neanderin muotoilema ja valmistama sivuvaunu. Joitain Opel Motoclub-mallin tietoja ja tarkennuksia löytyy toistaiseksi sen rungon valmistaneen Neander-yhtiön jutusta.

General Motors-kaupan 1929/1930 jälkeinen hiipuminen

Opel-Motoclub-moottoripyörä saavutti myyntikilpailussa suurvalmistajien kuten NSU:n kanssa yllättävänkin suurta menestystä, mutta sen kohtaloksi koitui OPEL-yhtiön osake-enemmistön (80%) myynti General Motors`ille 17.3.1929 (onnekkaasti ennen syksyn 1929 pörssiromahdusta ja suuren talouslaman alkua) nykyrahassa noin 700 miljoonalla Eurolla. GM-suuryhtiö ei ollut kiinnostunut Opel-moottoripyörähaarasta, vaan irtautui siitä vuonna 1930. Valmistus siirtyi Saksin osavaltion, nyttemmin Tšekkoslovakian alueella sijaitsevaan Brand-Erbisdorfiin, mikä sijaitsee Erzgebirge/Krušnohoří-seudulla, ja missä toimiva, vuonna 1913 perustettu Elite Werke AG siirsi mp-toimintahaaran Elite-Opel -nimen alle. Valitettavasti New Yorkin pörssiromahdusta 1929 seurannut suuri 1930-luvun lama tyrehdytti sekä moottoripyörien että Elite-yhtiön valmistamien Elite-autojen (vajaa 1.000 kappaletta) kysynnän, ja se päätyi vararikkoon. Elite-yhtiön komea päärakennus on yhä olemassa ja kunnostettu osana UNESCO-maaimanperintokohteeksi vuonna 2019 nostettua Erzgebirge-alueen teollisuusperinnettä.

Arviolta hieman vajaan 6.000 kappaleen valmistusmäärään yltäneitä Opel Motoclub-pyöriä kuuluu nykyään olevan tallessa vielä noin 120 kappaletta, noin puolet kumpaakin versiota. Moitteettomaan kuntoon entisöityjen yksilöiden hinnat voivat olla 20.000 Euroa, mutta vajaakuntoiset ovat edullisempia, sillä niiden varaosia on nykyään enää todella vaikea löytää - Opel-varaosavarastoa käytettiin nimittäin GM:n määräämän tuotannon lopettamisen jälkeen vielä joidenkin moottoripyörien kasaamiseen tuotemerkillä E.O. ja/tai ELITE-OPEL. Nämä E.O.:t käyttivät 500-kuutioista Küchen-moottoria ylivaihde-vaihteistolla (huippunopeus aikalaisekseen korkea 137 km/t) ja Neander-rungon alumiiniversiota. Yksi kappale kourallisesta valmistuneita E.O.-moottoripyöriä on esillä Fahrzeugmuseum Chemnitzissä (kuva).

Erikoismalleja

• 1.600 cm³ nelisylinterinen, 30 hv "Stayer"-polkupyöräkilpailujen vetomoottoripyörä (1 kpl, 1920-luvun alussa, museoitu)
• 150/200 cm³ 4-ventiilinen ratamoottoripyörä, nestejäähdytys, m,agnesium-lohko (1920-1921, yksi Opel-museossa)
• 350 cm³ ratakilpuri (1923, ylivoimainen voitto kv-kilpailijoita vastaan Berliinin AVUS-radalla 24.6.1923)

Lähteet

• Nöll, Jürgen: Opel Motorräder |(2012); Opel-yhtiön polku- ja moottoripyörät. Verlag Podszun Motorbücher GmbH; ISBN = 978-3-86133-637-2; saksankielinen teos.

• Osa tiedoista haettu saksan- ja suomenkielisistä Wikipedioista ("Opel-moottoripyörät"-artikkeli (Wikipedia FI) on laajalti ellei kokonaan kirjoittajan työ, tässä versiossa tosin hieman lavennettu, eli ei ole kyse plagiaatista), minkä vuoksi GFDL:

Tavallisesti MotoWikiin kirjoitettujen tekstien tekijänoikeudet ovat niiden kirjoittajilla ja Motot.netillä on oikeus julkaista tekstejä vapaasti Motot.net-sivustolla. Kyseisten tekstien julkaisemiseen muualla tarvitaan kirjoittajien lupa. GNU Free Documentation License Tämä artikkeli on poikkeuksellisesti kirjoitettu GNU Free Documentation License ehtojen mukaisesti. Tätä huomautusta ei saa poistaa ellei GFDL-ehtojen mukaista sisältöä poisteta. Tämän artikkelin lähde: Wikipedia Lue lisää GFDL:n käytöstä MotoWikissä...