Mike Hailwood

Stanley Michael Bailey Hailwood, MBE, GM (syntynyt 2. huhtikuuta 1940 - kuollut 23. maaliskuuta 1981) oli brittiläinen monien moottoriurheilulajien taitaja, jonka lempinimi "Mike the Bike" juontuu ilmiömäisestä kyvystä olla nopea minkä tyyppisellä tai rakenteisella moottoripyörällä tahansa. Voitettuaan yhdeksän WGP-mestaruutta Hailwood siirtyi F1-autokilpailujen pariin, mutta kenties kalustovalintojenkaan vuoksi (mp-maailmanmestari John "Big John" Surtees`in alirahoitettu Surtees-talli) parhaaksi tulokseksi jäi podiumsija (3:s). Ansioistaan moottoriurheilun saralla Mike Hailwood valittiin Order of the British Empire-ritarikunnan MBE-jäseneksi, ja hän sai 1973 korkeimman siviilihenkilöille myönnettävän urhoollisuusmitali "George Medal":in pelastettuaan F1:n Etelä-Afrikan kilpailussa palavaan F1-autoonsa jumittuneen Clay Regazzonin (tapahtumasta on myös lyhyt Youtube-klippi, mistä tosin puuttuu lopullinen Regazzonin ulos vetäminen autostaan).

Hailwoodia sanotaan kaikkien aikojen parhaaksi ratamoottoripyörien kuljettajaksi, poikkeuslahjakkuudeksi Phil Readin, "King Kenny" Robertsin ja kenties Spencerin ohella. Hailwood säilytti myös uransa ajan vaatimattoman ja ujon miehen maineen tokaisemalla vaikkapa "olen vain prätkäkuski" ajettuaan juuri taas kerran kaikilta muilta karkuun, ja siksikin erittäin suosittu niin kanssakilpailijoiden kuin suuren yleisön piirissä (toisin kuin kulmikas Phil Read tai hovia pitänyt Barry Sheene). Hiljaisen ja jopa erittäin ujon mestarin sanotaan olleen onnellisin joko radalla kilpaa ajaessaan, tai jazzia kuunnellessa tai soittaessaan (hän soitti itse pianoa, kitaraa ja klarinettia), vaikkakin hän oli hyvä seuramies, tunnettu terävästä älystään sekä käytännön piloistaan, ja osallistui silloiseen railakkaaseen kuljettaja-elämään suurella antaumuksella.

Lähteitä: Wikipedia, Superbikeplanet.

Ura

Mike Hailwood syntyi Langsmeade House`ssa (Great Milton, Oxfordshire) moottoripyöräkauppiaan varakkaaseen perheeseen. Isä Stan Hailwoodin oli 13-vuotiaana rampautunut kaatumisen ja sitä seuranneen 2 vuoden puoskaroinnin seurauksena, mutta sitkeä itseoppinut mies oli 1924 saanut työtä oxfordilaisesta "King`s"-moottoripyöräkaupasta, noussut sen johtajaksi ja nostanut sen Britannian suurimmaksi, ja siinä sivussa kerännyt miljoonaomaisuuden. Stan itsekin ajoi kilpaa 500-sivuvaunuluokassa, ja joutui taipumaan vain Jack Surtees`ille - kummankin pojista tulisi aikanaan legendoja, ja heidän polut kohtaisivat F1:ssä. Nuori Mike sai ensimmäisen moottoripyöränsä jo 7-vuotiaana ja opetteli ajamaan sitä kotinsa peltoalueilla, puutarhassakin. Isä vei hänet jo kymmenvuotiaana katsomaan ensimmäistä mp-kilpailuaan, 16-vuotiaana ensi kertaa näkemään Mansaaren TT-ajot. Miken opinnot Pangbourne Nautical Collegessa jäivät kesken, ja isä passitti hänet töihin Triumph-tehtaalle Merideniin. Pahat kielet väittivät, että Stan Hailwood olisi hankkinut pojalleen vaikutusvaltansa ja varojensa avulla parasta kalustoa tämän saatua tartunnan kilvanajo-basillista, mutta tosiasiassa suuri osa kalustosta oli lainattua tai Mike`n voittorahoista maksettua. Jos isä auttoikin rahallisesti maksoi tunnollinen Mike joka pennyn takaisin (lähde: pitkäaikainen mekaanikko Nobby Clark). Runsaasti kuvia virallisen Mike Hailwood-sivuston (linkit/lähteet) galleriassa myös lapsuusajalta.

Karriäärin alku ja Pinhard Prize 1958

Ensimmäisen mp-kisansa Mike ajoi juuri 17 vuotta täytettyään 22.7.1957 Oulton Parkin radalla lainaksi saadulla 125-kuutioisella MV Agustalla, saavuttaen 11. sijan. Tulosta alkaisi kuitenkin syntyä nopeasti, ja John Surteesilta talvella 1957/1958 harjoituksiin Etelä-Afrikassa lainattu NSU 250 sai jäädä Miken käsiin. Sen seuraksi tulivat 350- ja 500-kuutioinen Norton. 1958 hän keräsi ACU-järjestön (eli Britannian kansalliset) mestaruudet 125-, 250- ja 350-luokissa - huomionarvoista on, että Paton, NSU ja Norton olivat kaikki ominaisuuksiltaan erilaisia, mutta Mikelle ei tuottanut vaikeuksia sovittautua vaihteluun. Hän sai kauden päättyessä "Pinhard Prize"-palkinnon kauden kunnioitettavimmista saavutuksista mp-kilpailuissa. Hän ajoi 1958 myös Dan Shoreyn aisaparina "Thruxton 500"-kestävyyskilpailun voittoon, ja osallistui TT-ajoihin neljässä luokassa saavuttaen NSU:lla "Lightweight-TT":n (250) ensimmäisen podiumsijoituksen oltuaan kolmas. Raskasta 500-kuutioista Nortonia hän taas lennätti "Senior-TT":n kolmannelletoista sijalle. 1959 hän lisäsi saavutuksiinsa kaikki neljä ACU-mestaruutta, nyt 125-luokassa Ducatilla, 250-luokassa Mondialilla sekä 350/500-luokissa Nortoneillaan. WGP:n 125-luokassa Ducatilla tulos 1959 oli mestaruuden pronssisija (1 voitto) moninkertaisten maailmanmestareiden Carlo Ubbialin ja Tarquinio Provinin jälkeen. Samat herrat olivat MV Agustan tehdaskuljettajina jääneet nuoren Hailwoodin jalkoihin vuoden 1959 Lightweight-TT:ssä (250) kunnes hänen kahdeksan vuotta vanhan MV Agustan sytytys petti hieman ennen maalia - isä Stanin väitetään jälkikäteen kysyneen miehiltä olivatko he kenties leikitelleet nuoren klopin kanssa... mutta vastaus oli kieltävä. 1960 taas 500-luokassa Nortonillaan kolmannet sijat TT-ajoista sekä "Grand Prix des Nations"-kilpailusta (Italian GP), sarjasijana 6:s 500-luokassa sekä viides 250-luokassa Ducatilla. Vuosien 1958-60 tulokset tulivat seitsemän eri merkin kilpureilla.

1961 ja Honda

Aloitettuaan 1960 viennin Yhdysvaltoihin nyttemmin kuuluisalla sloganilla "You meet the nicest people on a Honda" toimiakseen moottoripyörien kapinallis-imagoa vastaan - suurella menestyksellä, kuten kilpailijat saivat karvaasti huomata - Honda ilmeistyi 1961 WGP-kilparadoille. Suomenkin kannalta ajoitus on mielenkiintoinen, sillä 1960 Hondan maahantuonnin aloittaneen Otto Brandt Oy:n kuljettaja panu Leppo voittaisi myöskin 1961 Suomen mestaruuden 125-luokassa aluksi oudoksutulla CB92:lla.

Hailwood aloitti kauden kaikissa neljässä luokassa entisellä kalustollaan, mutta siirtyisi jo varhain ajamaan Hondan 250-nelikolla, ja kauden edetessä MV Agustalle 500-luokassa. Kesäkuussa Mansaarella hän voitti ensimmäisenä kuljettajana kolme luokkaa 125, 250 ja 500 TT:ssä, ja olisi kenties voittanut 350-luokankin ellei hänen AJS:n kiertokangen laakeri olisi pettänyt Hailwoodin ajaessa johtopaikalla - 350-luokan voiton peri TT-debyytissään muuan Phil Read josta kuultaisiin myöhemmin paljonkin lisää. Mike käytti Mansaaren 125-luokassa lainattua Hondaa, jolla hän ajoi kilpailun kahdella ensi kierroksella uudet ennätysajat, saavutti kilpailua johtaneen maailmankuulun Luigi Taverin, ja ajoi ohi. Taveri pystyi parantamaan rataennätystä kolmannella eli viimeisellä kierroksella ja ohitti Hailwoodin... mutta ei pystynyt karkaamaan lähtöajan 10 sekunnin vertaa, vaan Hailwood vei voiton 7 sekunnin aikaerolla. Noin 180km mittaisen 125-kilpailun perään, samana päivänä, ajettiin 250-luokan Lightweight-TT viidellä kierroksella eli noin 300km lisää kilpavauhtia yleisillä teillä joista "Snaefell Mountain Course" koostuu, mutta Hondalla tässäkin luokassa startannut Hailwood vei voiton. 500-kuutioisten Senior-TT:ssä Hailwood asettui noin 10mph hitaammalla Nortonilla MV Agustan tehdaskuljettaja, maailmanmestari Gary Hockingia vastaan. Hailwood pysyi kuitenkin Hockingin kannassa, ja vihdoin MV-kuski erehtyi joutuen väistämään pakokujaan. Hocking raivosi itsensä takaisin Hailwoodin kintereille, mutta MV Agusta ei kestänyt rasitusta, ja rhodesialaisen keskeytettyä Hailwood vei ennätykselliset kolme TT-voittoa yhden vuoden kisassa. Kauden päättyess saaliina olivat WGP-mestaruus Hondalla 250-luokassa (ennen tallikuljettajia) sekä hopeasija 500-luokassa (Norton) kahdeksalla podium-sijalla kummassakin luokassa: neljällä voitolla varttilitraisissa, kahdella kuninkuusluokassa (yksi kummallekin merkille). Hailwoodin ällistyttävän vauhdin havainnut kreivi Domenico Agusta tarjosi tälle tallipaikkaa loppukauden kahteen kilpailuun: yleisen arvion mukaan olisi mahdotonta vaihtaa yksisylinterisestä Nortonista paljon tehokkaampaan nelisylinteriseen MV Agustaan... mutta ilmeisesti Hailwoodille unohdettiin kertoa asiasta, ja hän veikin heti ensi kilpailussaan Italian GP:ssä Monzassa voiton, ja ajoi Ruotsin GP:ssä hopeasijalle (ei osallistunut finaaliin, Argentinan GP:iin).

1962-1965 ja MV Agusta

Tuotuaan kreivi Agustalle 1961 ensimmäisen voittonsa Italian GP:ssä (GPDN) Hailwood jatkaisi tehdastiimissä 350- ja 500-kuutioisissa syrjäyttäen kilpauransa traagisen 1962 IoM-TT:n jälkeen lopettaneen Gary Hockingin, MV Agustan jättäydyttyä italialaisvalmistajan yhteisen vetäytymissopimuksen ("patto di astensione") mukaisesti pois pienemmistä luokista. 1962 toi suurelle italialaismerkille ja Hailwoodille 500-luokan mestaruuden viidellä voitolla kuudesta GP:stä joihin tiimi osallistui, 350-luokan jäädessä neljään kilpailuun mikä silti riitti GP-sarjan pronssisijaan. Kuninkuusluokan kruunu menisi Hailwoodille kolmena seuraavanakin vuonna. 1964 Daytonan osakilpailun alla, erään toimittajan kysyttyä Stan Hailwoodilta Gileralla 1957 asti 350-nelisylinterillä Bob McIntyren Monzassa ajamana hallussa olleesta yhden tunnin keskinopeusennätyksestä, isä-Stan vuokrasi radan tuhannella taalalla tarvittavaksi ajaksi, ja Mike ajoi sen kreivi Agustan luvalla 500-kuutioisella varapyörällään MV Agustan nimiin. Hän voitti myöhemmin samalla viikolla myös kauden avanneen USAn GP:n samalla radalla - ja voittaisi kaikki kauden osakilpailut joihin MV Agusta osallistui niin 1964 kuin 1965:kin. Kaudelle 1965 vaikean miehen maineessa ollut kreivi Domenico Agusta löysi kauan etsimänsä italialaiskuljettajan, huippulahjakkaan Giacomo Agostinin, joka toikin tiimille heti ensi vuonnaan 350-luokan mestaruustittelin. Hailwood ymmärsi nopeasti mikä lahjakkuus oli vastassa, ja miten tiimin nokkimisjärjestys menisi jatkossa. Hän vaihtoi vuodelle 1966 Honda-tallitiimiin, ja kävisi tulevina vuosina eeppisiä taisteluita radoilla Agostinia ja hänen MV Agustaansa vastaan - tämä kaksikko usein kaukana kaikkien muiden kuljettajien edellä. Esimerkiksi vuoden 1967 TT-ajojen kuninkuusluokan sekuntitaistelu kaksikon välillä (minkä Hailwood voittaisi Agostinin kärsittyä ketjurikon viimeisellä kierroksella) on uudelleenfilmatisoitu myöhemmin.

Hailwoodin lähtöön MV Agustalta liittyy hauska anekdootti, jonka mukaan Soichiro Honda oli ennen kauden 1965 finaalia Suzukassa pyytänyt Hailwoodia ajamaan siellä 250-luokan kuusisylinteristä RC165-Hondaa. Tämä kuitenkin kieltäytyi vedoten MV-sopimukseensa joka kuului täyttää viimeiseen kilpailuun asti. Kun Suzukan rata oli Hondan omistuksessa sai pääjohtaja vaikutettua kilpailun järjestäjiin niin, että 350-kuutioiset (joihin Hailwood oli vielä sopimuksensa nojalla velvoitettu osallistumaan) ajettaisiin ensin - poikkeuksena normaalista järjestyksestä. Hailwood voitti siis viimeisen kilpailunsa kreivi Agustalle... ja sopimuksen täytettyään hyppäsi 250-luokan kilpailussa Hondan ohjaimiin sen kummemmin harjoittelematta... tuloksena paljon tavanomaista korkeammilla kierroksilla ajettavalla RC165-Hondalla kylmiltään varttilitraisten voitto. Honda-insinöörien sanotaan tykänneen suorapuheisesta miehestä, jonka kuljettajanlahjojen nähtiin olevan 20 lisähevosvoiman väärtejä. Hailwood oli myös talvella 1965/1966 merkittävässä asemassa, kun tehdas paransi kuusisylinterisen keljua alustaa - ks. SB-Planetin hauska tarina, jonka mukaan Hondan insinöörit eivät ottaneet uskoakseen Miken valitusta, että takajoustimet veltostuivat kuumetessaan eli menettivät ominaisuutensa muutaman kierroksen jälkeen. Viimein tähtikuljettaja pyysi irrottamaan vaimentimet, heitti ne muitta mutkitta Suzukan varikolla silloin vielä olleseen lampeen, vaati ja sai niiden tilalle kunnolliset Girlingit, ja ajoi seuraavana päivänä uuden Suzukan kierrosennätyksen mikä jäisi voimaan 14 vuodeksi. Kilpakaudelle 1966 uusittu RC166 olisikin lyömätön, kun sen huikea rivikuutonen yhdistettiin kunnollisiin ajo-ominaisuuksiin (ks. Vähän myydyt 125-mallit historiikki 1960-70 lisälinkit).

1966-1968 Honda

Honda-vuodet tuottaisivat Hailwoodille edellä mainittujen kaksintaistojen lisäksi useita osakilpailuja, joissa hän voittaisi kaikki kolme luokkaa joihin osallistui (ensimmäinen tähän tekoon kyennyt mp-kilpakuljettaja oli kuitenkin jo 1964 ollut rhodesialainen Jim Redman). Aluksi oli ollut tarkoitus, että tiimin Jim Redman keskittyisi 500-kuutiosten mestaruuteen ja Hailwood 250/350-luokkiin, mutta Redman loukkaantui Belgian GP:ssa ja vetäytyi kilpa-areenoilta jättäen tiimikaverinsa myös kuninkuusluokan ykkösnyrkiksi. Ensi vuosi tuotti WGP-mestaruudet 250- ja 350-luokassa, mutta 500-luokassa Hailwood joutui keskeyttämään Italian GP:ssä (GPDN) Agostinin voittaessa ja viedessä sarjamestaruuden. Vuosi 1967 menisi vieläkin tiukemmin, kilpakumppanusten päätyessä tasapisteisiin (46p) ja tasavoittoihin (5) mutta Agostinin viedessä mestaruuden paremman kokonaisajan perusteella. Vuoden 1967 tehokkaammalla koneella muuttamattomassa rungossa ollut 500-kuutioinen Honda oli tunnettu "Bronco"-liikanimellä sen vikurista ja vääntyilevästä rungosta. Honda ei näillä eväin - osittain epäonnenkaan takia - voittanutkaan hamuamaansa kuninkuusluokan titteliä, ja ilmoitti helmikuun 1968 aikana vetäytyvänsä kilparadoilta. Vetäytymisen oli tarkoitus olla väliaikainen, ja Honda maksoikin silloin vain 27-vuotiaalle Hailwoodille huikeat 50.000 GBP (vastaisi nykyrahassa yli miljoonaa Euroa) toteuttamatta jääneestä kilpakaudesta jottei tämä pestautuisi muihin tiimeihin. Joutenolon jaksolla Hailwood kilpaili muissa kuin WGP-osakilpailuissa yhä Honda-moottoreilla, joissa oli tosin vanhan "Bronco":n sijaan Hailwoodin teettämiä runkoja. MV Agustan ylivoimaa vastaan ei löytynyt WGP-haastajatiimiä: siksi Hailwood kävi 1968 kauden päättävässä Italian GP:ssä Hondan suostumuksella koeajamassa 350-kuutioista MV Agustaa. Pyörä sopikin heti Hailwoodin hanskaan ja hän päihitti ensimmäisellä harjoitusjaksolla kierrosajoissaan itsensä Agostinin. Toisella harjoitusjaksolla seuraavana aamuna Hailwoodin MV Agustan kulku kuitenkin tuntui mystisesti kadonneen - kun taas Agostini meni menojaan: pyörien moottorit oli kenties vaihdettu, tai Hailwoodin pyörä säädetty killiin jottei tiimin tähti kokisi nöyryytystä. Syntyi jälleen riitaa Agostinia selvästi suosivan kenkun kreivin ja Hailwoodin välillä minkä seurauksena jäljempi marssi pois, ja päätti siirtyä autokilpailuihin ja uudelleen Formula 1:een - ajettuaan jo 1963-65 liudan osakilpailuja.

Autokilpailut

Hailwoodin debyytti F1:ssä oli ollut jo 20. kesäkuuta 1963 Britannian GP:ssä, missä hän ajoi Lotus 24-autollaan nelossijalle. Hän jatkoi kilpailemista moottoripyöräilyn rinnalla (!) myös 1964 ja 1965 saavuttaen pisteitä Monacon GP:ssä 1964 (kuudes) sekä podiumsijoituksia urheiluautokilpailuissa. Samana vuonna 1964 hänen maanmiehensä John Surtees saavutti Ferrarillaan toistaiseksi ainoana myös F1-kuljettajamestaruuden moottoripyörien 500-kuutioisten WGP-mestaruuksiensa jatkeeksi. Honda-kaudellaan Hailwood ei päässyt valmistajan F1-tiimiin (osallistui 1964-68, Hondan vetäytyessä Jo Schlesserin dramaattisen Rouen-Les Essats`issa kokeman kuolonkolarin jälkeen: pääjohtaja Soichiro Honda oli tehtaansa kilpailutoimintaan osallistuessa aina ollut tarkka ajoneuvojensa laadusta peläten mahdollisten onnettomuuksien heijastuvan huonosti merkin vielä hauraaseen maineeseen), ja ensimmäinen F1-jakso päättyi 1965.

Hailwood kuitenkin jatkoi myös muissa kilpasarjoissa, mm. 1969-71 vakituisesti Euroopan F5000-sarjassa, ja oli podiumilla 1969 Le Mans`in 24 tunnin ajossa John Wyerin Ford GT40:llä parinaan Rod Sawyer - autokunta oli johtanut kilpailua kunnes varikkotiimi ei tunnistanut oikein autoon iskenyttä jarruongelmaa. Wyer taas tulisi kuuluisaksi kausien 1970-71 Gulf-värisistä Porsche 917K:istaan ("Kurzheck" eli lyhytperä, Wyerin oma kehitys pitkän ja aerodynaamisen nosteensa takia epävakautta aiheuttavan luiskaperän sijaan) mitkä "Le Mans"-elokuvassa voittavat... mutta tosielämässä Wyerin tiimi voitti juuri Le Mansin vasta 1975 omalla Gulf-Miragellaan. Hailwood ajoi Wyerille 1969-70 ja 1973-74, mutta vain 1969 Wyerin GT40:t (Jacky Ickx voitti, Hailwoodin autokunta kolmas) pystyivät vielä rikkomaan Porsche-rintaman (Hans Hermann oli 1969 toinen Porsche 908:lla, kun viime kehitysvaiheessaan jopa 1.150hv tehoiset 917-hirviöt olivat keskeyttäneet tekniikkavikoihin). 1970 Hailwood keskeytti 917K:llaan ulosajoon. Porsche 917 lie suomalaisille tutuin "917 Interserie Spyder":istä millä Leo Kinnunen voitti Interserie-sarjan 1971-73. 1973 Hailwoodin kohtalona oli jälleen keskeytys kolarin vuoksi, mutta 1974 Derek Bellin parina hän sijoittui 4. sijalle Wyer-tiimin Gulf GR7-autolla. Ikääntynyt John Wyer myi kuuluisan tiiminsä vuoden 1975 voiton jälkeen.

Toinen F1-jakso alkoi kaudesta 1971, jolloin Hailwood osallistui Surtees-tiimin jäsenenä kahteen loppukauden GP-osakilpailuun. Ensimmäisessä niistä, Italian GP:ssä, Hailwood ajoi neljän auton rykelmässä mikä tuli maaliin 0,2 sekunnin sisään ollen neljäs, mutta toisesta USA:n GP:ssä heltisi vain viidestoista sija. 1972 Hailwood osallistui vaikeuksista kärsivän Surtees-F1:n ohella Euroopan Formula 2-sarjaan mikä toi EM-tittelin sellaisten nimien kuin Niki Lauda, James Hunt ja Jody Scheckter nenien edestä, sekä Tasman F5000-sarjaan Australiassa missä hän oli sarjakakkonen. 1973 Surteesin tuskaisa taival jatkui yhdeksällä keskeytyksellä 14 osakilpailusta, eikä Hailwood saavuttanut ainuttakaan pistettä. Hän joutui Kyalamin osakilpailussa (Etelä-Afrikka) toisen kierroksen kolariin Clay Regazzonin kanssa minkä seurauksena ulos ajanut Regazzoni jäi tajuttomana jumiin tuleen syttyneeseen autoonsa. Hailwood irrotti Regazzonin vyöt piittaamatta palavasta ajohaalaristaan, sammutti itsensä vasta kun palomiehet tulivat Regazzonin autolle, mutta joutui viimein vetämään Regazzonin ulos autosta toimitsijoiden epäonnistuttua tehtävässään. Teko palkittiin kotimaan korkeimmalla siviilihenkilöille jaettavalla urhoollisuusmitalilla, "George Medal":illa.

Kaudelle 1974 Hailwood vaihtoi Yardley-McLarenin tiimin kolmoskuskiksi. Kalusto oli nyt kilpailukykyisempi, ja kauden ohitettua puolenvälin oli plakkarissa jo 12 pistettä useasta top-5 tuloksesta, muun muassa kolmossija jälleen Kyalamissa. Saksan GP:ssä vaikealla Nürburgringillä toiseksi viimeisellä kierroksella Hailwoodin McLaren tuli kuitenkin huonosti alas Pflanzgarten-rataosuuden hyppyristä, lähti jakamaan, ja M23:n pitkän matkaa kaidetta myöten luisuessa Hailwood teloi oikean polvensa ja jalkansa sekä molemmat nilkat vaikeasti (tulosluettelossa 15:s eli viimeinen sijoitettu kuljettaja maalissa). Loukkaantumisen takia Hailwood vetäytyi eläkkeelle, ja lähti monen muun hyvätuloisen maanmiehensä lailla kotimaansa kiristynyttä verotusta pakoon Uuteen-Seelantiin, vietettyään sitä ennen jo paljon aikaa Etelä-Afrikassa missä hän myös meni naimisiin jo 1959 asti tuntemansa lentoemäntä-malli-näyttelijä Pauline Fields`in kanssa.

Comeback Mansaaren TT-ajoissa

Moottoripyörämaailma kohahti, kun Hailwood palasi 11 vuotta huipputason mp-kilpailuista huilattuaan itse valitulta eläkkeeltään takaisin osallistuakseen 1978 Mansaaren TT-ajoihin Formula One- eli suurten tuotantoraasereiden luokassa (TT-ajot olivat menettäneet WGP-arvonsa vuoden 1976 osakilpailun jälkeen, mutta F1:llä oli status maailmanmestaruuden osakilpailuna). Hailwood oli aina pitänyt TT-ajoja arvossaan sillä voitto siellä oli kuljettajan voitto: vaikea ellei hengenvaarallinen rata edellytti poikkeuksellista arvostelukyvyn ja rohkeuden yhdistelmää - Mansaarelle ei voinut mennä kisailemaan leikkimielisesti, sillä sitä rata ei antanut anteeksi. Pahat kielet tosin arvelivat, että WGP-arvon menetettyään IoM-TT oli halukas maksamaan kuuluisalle ja huippusuositulle Hailwoodille mojovan starttirahan. Pyöränä oli manchesterilaisen Sports Motorcycles-kauppiaan ilmoittama ex-tehdasraaseri Ducati 900SS, kauppiaan virittämällä 883cc-moottorilla ja Hewland-vaihteistolla. Harva odotti 38-vuotiaan kampurajalkaisen, kaljamahaisen ja kaljuuntuvan Hailwoodin enää olevan terässä, usea jopa hänen hyvä ystävänsäkin pelkäsi miehen tärvelevän maineensa mikäli paluu sujuisi kehnosti... mutta setäpä ei ollut ainoastaan kilpailukykyinen vaan nousi jo toisella kierroksella 9 sekunnin johtoon. Kakkosena olleen kuljettajan keskeytettyä toinen konkari Phil Read nousi toiseksi, joutuen hänkin kuitenkin pian heittämään pyyhkeen kehään: näin Hailwood ajoi kilpailijoitaan karkuun saavuttaen yleisön hurratessa kilpailuvoiton lähes kahden minuutin etumatkalla kakkosmieheen. Voiton kunniaksi Ducati lanseeraisi 900 MHR:n (Mike Hailwood Replica) vielä akselivetoisilla nokka-akseleilla olevalla 864cc V2:lla, ja sitä valmistettaisiin 1979-1986 kaikkiaan 7.169kpl (300kpl alkuperäisiä MHR:iä, sitten parannellut S1/S2, ja lopulta MHR Mille 973-kuutioiseksi kasvatetulla mootorilla 1.111kpl kokonaismäärästä), mutta maksamatta rojalteja Hailwoodin oikeudenomistajille.

Taustatarinaa paluukisaan: MCC (englanninkielinen, pitkä

Hailwood ei hellittänyt, vaan palasi Mansaarelle 1979 uuden Ducatin sekä Suzuki RG500:n ohjaimissa (eräs harvoista kaksitahtisista kilpapyöristä hänen urallaan). Hän kaatoi Ducatin harjoituksissa murtaen kylkiluitaan, ja pyörä kehitti vaihteistovian minkä vuoksi Suzuki saisi toimia ajopelinä. Tuloksena oli ensin jälleen voitto Senior-TT:ssä kahden minuutin erolla sekä kierrosennätyksellä, minkä jälkeen hän päätti osallistua myös "Unlimited Classic"-luokkaan. Kilpailusta tuli eräs TT-ajojen klassikoista, sillä Hailwood taisteli koko kuuden kierroksen (à 60,72km = 364,32km) ajan 1.100-kuutioisella ajavaa Alex Georgea vastaan kaksikon ollessa joka kierroksella sekunnin-pari sisällä toisistaan. George vei viimein voiton, kun Hailwoodin ei ollut huomioinut kierroksella ohitettaviin hukkuvaa aikaa johtaessaan viimeisen kierroksen puolessavälissä vaan alkanut jo höllätä - tuloksena kakkossija vaivaisen kahden sekunnin erolla kokonaisajassa. Erikoisina piirteinä Hailwoodin nahkapuku oli vasta tämän viimeisen TT-vuoden aikana värikäs ja täynnä sponsorimerkkejä, kun hän oli pitkään kilpaillut perusmustassa haalarissa jossa ei ollut merkin merkkiä kiinnitettynä. Hailwood myös noudatti edelleen klassista "polvet tankkia vasten"-ajotyyliä, kun juuri 1970-luvun lopulla nykytyylinen "roikkuminen" oli alkanut yleistyä.

Hailwoodin oli ollut tarkoitus vielä 1979 TT-ajojen jälkeen jatkaa näytösajoissa, kenties ajatuksella osallistua kilvanajoon vielä uudelleenkin, mutta kaatuminen näihin valmistautuessa tiesi pistettä moottoripyörien vauhtiajoon. David Hailwood ja KickStart Motorcycles-piirimyyjä (Port Talbot) lanseerasivat 21.3.2015 viiden MV Agusta F3 800 Mike Hailwood Replican erän, minkä 3 ensimmäistä kappaletta varattiin minuuteissa myynnin alettua.

Kuolema

Hailwood rauhoitteli tyttöystäviään aina mp-kilpailujensa alla, että hänen oli Etelä-Afrikassa povattu kuolevan alle 40-vuotiaana kuorma-auton surmaamana, eikä suinkaan kilparadalla mikä silloin oli eräs ammatin suurista riskeistä. Ennustus toteutui traagisella tavalla. Hailwood oli viimein 1979 Mansaaren Senior-TT:n voiton ja Formula-luokan upean kakkostilan jälkeen ripustanut kypärän naulaan, avannut mp-kilpakumppani Rodney Gould`in kanssa Honda-piirimyyntiliikkeen Birminghamiin, ja siviilielämässään alkanut kampanjoida suosittuna kuuluisuutena liikenneturvallisuuden puolesta.

Lauantaina 21.3.1981 Hailwood lähti lastensa Michellen ja Davidin kanssa hakemaan pikaruokaa (peribrittiläistä "fish and chips":iä). Palatessaan kotiansa Tanworh-in-Ardenìssa kohti ja ajaessaan A435-tiellä Portwayn halki vastaan tuleva kuorma-auto teki lainvastaisen U-käännöksen tiellä huomaamatta Hailwoodin lähestyvää isoa matalaa Rover SD1-loistoautoa. Rajussa (kuvia voi löytää ken haluaa) yhteentörmäyksessä tytär Michelle sai surmansa välittömästi. Poika David sekä mestari vietiin sairaalaan, missä Mike kuoli kaksi päivää myöhemmin saamiinsa sisäelinvammoihin, ja vain takapenkillä istunut David toipui viimein vammoistaan. Mike Hailwood oli 40-vuotias (tarina peräisin Elisabeth McCartneyn muistelmista 1981). Onnettomuuden aiheuttanut kuorma-autoilija selvisi 100 punnan sakoilla.

Saavutuksia

Hailwoodin lasketaan ajaneen kilpaa yli 70 erimallisella moottoripyörällä neljälle- tai viidelletoista tehtaalle, kaikissa luokissa 125-kuutioisista aina 900-kuutioisiin "Unlimited"-pyöriin. WGP-lähtöjä oli 152, joista voittoja 78, podiumsijoituksia 112, kilpailun nopeimpia kierrosaikoja 79, sekä 9 WGP-mestaruutta joista 4 peräjälkeen kuninkuusluokassa. Kuuden vuoden kultakauden aikana WGP-osakilpailuvoittoja kertyi saavuttamattomat 74kpl. Ennätykselliset viisi kertaa hän voitti luokat 250/350/500 osakilpailuissa, eli kaikki johon oli ilmoittautunut. TT-voittoja kertyi 14 kappaletta, podiumsijoja 19. F1-osakilpailuja oli 50kpl, joista pistesaalis 29 pistettä (vanha laskentakaava 1.-6. sijasta), 2 podiumtulosta ja yksi kilpailun nopein kierrosaika. Yksi EM-titteli Formula 2:ssa, Tasman F5000-sarjan hopeasija. Neljä starttia Le Mansin 24h-ajoissa, joista yksi 3:s sija. Eräs Hailwoodin poikkeuksellisimmista lahjoista oli kyky vaihtaa samassa osakilpailussa jopa 125-250-350-500 luokan kilpureita, ja muutaman kierroksen aikana kulloinkin tottua niiden huomattavastikin toisistaan poikkeaviin moottoriluonteisiin. Hän kuuluu myös harvaan joukkoon kuljettajia joilla on ollut kohtuullinen menestys niin WGP 500-kuninkuusluokassa kuin F1:ssä.

Kunnianosoitukset

• 1958 Pinhard Prize
• 1968 MBE, Order of the British Empire-ritarikunnan "member"-jäsen
• 1973 George Medal pelastustoimista Clay Regazzonin onnettomuudessa
• 1979 Segrave Trophy
• 1981 IoM-TT "Snaefell Mountain Course":n rataosuuden uudelleennimeäminen "Hailwood Heights":iksi
• 2000 FIM Grand Prix Legend
• 2000 AMA Hall of Fame
• 2001 International Motorsports Hall of Fame

Lähteitä

• Superbikeplanet (englanninkielinen): Hailwood
• H2G2 (englanninkielinen): Mike Hailwood - Racer. Legend, Hero
• Mike the Bike (englanninkielinen): Official Website
• "Why was Mike Hailwood so good?": MCN
• Wikipediat DE, EN, IT (joitain tuloksia, Porsche 917, Wyer, Ducati 900 MHR)