Gilberto Parlotti (17.9.1940 Zero Branco, Treviso, Italia - 9.6.1972 Douglas, Isle of Man, Iso-Britannia) oli italialainen mp-kilpakuljettaja, 1960-luvun alun mäkikilpailuista lähtien Giacomo Agostinin ystävä. Hän kilpaili WGP-sarjassa pääasiassa 50- ja 125-kuutioisten luokissa (Tomos/Derbi ja Morbidelli), mutta ajoi keikkakuskina Benelli-tallille hopeasijan Jugoslavian GP:ssä kilpailun voittaneen tiimikaverinsa Kel Carruthersin perässä tämän taistellessa Kent Anderssonin kanssa tiukasti tuon vuoden MM-tittelistä (jonka hän saavuttaisikin). Parlotti menehtyi traagisesti Mansaaren TT-ajojen 125-luokan kilpailussa, kaaduttuaan johtopaikalta kaatosateessa Verandah-mutkasarjassa ja osuttuaan onnettomasti radan varressa olleeseen tolppaan. Onnettomuudessa ystävänsä menettänyt Agostini ajoi vielä Senior-TT:n (500cm³) voittoon kun keli oli iltapäiväksi kirkastunut, mutta kieltäytyi tämän jälkeen enää kilpailemasta Tourist Trophy-ajoissa - muidenkin kuljettajien liityttyä boikottiin kilpailu menetti GP-osaklipailun arvonsa kaudesta 1977 lähtien - ja 1973 lähtien TT-kilpalähdöt peruttiin mikäli säätila estäisi pelastushelikopterin lentoonlähdön. Turman sattuessa Parlotti johti kauden 1972 GP-sarjan 125-luokkaa ylivoimaisesti: mestaruus menisi viimein TT-ajot osallistumiskiellon vuoksi väliin jättäneelle Angel Nietolle.
Ura
Veneto-maakunnan Treviso-provinssin Zero Brancassa syntynyt Gilberto Parlotti muutti perheensä mukana pian Triesteen, missä hänen isänsä alkoi pitää mp-pajaa. Gilberto yritti kilpailla gymkhana-ajoissa ensi kerran jo 12-vuotiaana 125-kuutioisella Ducatilla vaikkakaan häntä ei tuolloin vielä päästetty mukaan, pääsi 16-vuotiaana 175-kuutioisella Gileralla viimein mukaan, ja voitti lajissa Italian mestaruuden vuonna 1960. Kaudelle 1961 hän osti Moto Morini-kilpurin, ja alkoi osallistua Keski-Euroopassa hyvin suosittuihin mäkikilpailuihin. Trento-Bondonen osakilpailun yhteydessä hän tutustui uraansa juuri aloittelevaan Giacomo Agostiniin, joka oli saavuttanut kakkostilan juuri Parlottin edestä, ja heistä tuli erittäin hyviä ystäviä. Ura jatkui vuonna 1962 ratakilpailuissa 50-kuutioisella Tomoksella, ja parhaana tuloksena oli yhdeksäs sija Espanjan GP:ssä Barcelonan vaikealla Montjuïc-radalla, vaikkakaan Parlotti ei vielä yltänyt GP-pisteille. Kautta haittasi Parlottin joutuminen liikenneonnettomuuteen, ja pitkä tauko siinä saaduista vammoista toipumiseen. Vuodelle 1964 hän siirtyi tehdastalli-Morinin sarviin, ja neljästä kauden aikana ajetusta kilpailusta saaliina oli läheisen, Opatijassa ajetun Jugoslavian GP:n 350-kuutioisten kakkossija - kilpailulla ei tosin tuolloin ollut vielä MM-osakilpailun arvoa. Ura jatkui seuraavat vuodet kansallisessa CIV-sarjassa 125-kuutioisella kalustolla, jolloin hän tuli mm. vuonna 1967 kolmanneksi Riminin kilpailussa Renzo Pasolinin a Mike Hailwoodin jälkeen. Parlotti voitti CIV-mestaruuden 1969 50-kuutioisten luokassa. GP-sarjassa hän keräsi Tomoksella pisteitä 1969-1971 ollen sarjapisteiden top-10:ssä, ja 1969 nelisylinterisellä 250-kuutioisella Benellillä ajettu hopeasija antoi 12 pistettä - Phil Readin kieltäydyttyä apukuskin keikasta. Italian mestaruuksia hän voitti myös 1970 (50-kuutioiset, Tomos) sekä vuonna 1971 (125-luokka, Morbidelli). Morbidelli-talli oli pestannut hänet vuonna 1970 sen jälkeen, kun hän oli voittanut tiimille Tsekkoslovakian GP:n Brno`ssa, vaikkakin hän joutui keskeyttämään kauden päättäneissä Italian ja Espanjan GP-osakilpailuissa.
Kausi 1972 nyt pienen pesarolaistallin ykköskuljettajana 125-luokassa alkoi erinomaisesti voitoilla Saksan GP:ssä Nürburgringilla sekä Ranskan GP:ssä Clermont-Ferrand`issa.Itävallan GP:ssä Salzburgringillä hän tuli hopealle, koti-GP:ssä Imolassa pronssille, ja johti näin luokan GP-sarjaa 52 pisteellä lähimmän kilpailijan 36 pistettä vastaan. Viides osakilpailu käytäisiin Mansaarella, mutta niin tiimin omistaja Giancarlo Morbidelli kuin hänen poikansa Giannikin vastustivat osallistumista kaukaiseen ja vaarallisena tunnettuun osakilpailuun. Parlotti halusi kuitenkin ajaa siellä, koska kovaksi vastustajaksi tunnettu Angel Nieto ei voinut osallistua Tourist Trophyyn Espanjan kattojärjestön asetettua maan kuljettajille osallistumiskiellon kilpailun Santiago Herreron saatua siellä surmansa vuonna 1970. Hyvä pistesaalis Mansaarelta turvaisi sarjan johtoasemaa. 125- eli Ultralightweight-TT:n kilpailussa keli oli kehno: satoi kaatamalla, ja osa kierrosta oli matalien pilvien/sumun peitossa. Parlotti seurasi ensin kakkosena Chas Mortimerin takana, mutta onnistui toisella kierroksella nousemaan kilpailun johtoon. Tullessaan vuosien 1970/71 vaihteessa oikaistuun ja osittain vuoren kupeeseen kaivettuun Verandah:n neljän (mutta yhdellä otteella ajettavan) mutkan sarjaan noin 7 mailia ennen maalia Douglasissa hän kuitenkin ilmeisesti kosketti sisäkaarteen reunaa, kaatui, ja luisui radalta. Tuossa kohdassa rataa reunustavaan aitaan oli valitettavasti jätetty betoniset tolpat, ja Parlottin pää osui erääseen niistä. Vaikeasti vammautuneen kuljettajan pahassa kelissä hakeneen helikopterin saapuessa pääkaupunki Douglasin sairaalaan hän oli ehtinyt menehtyä vammoihinsa. Gilberto Parlotti oli 99:s uhri TT-kilpailussa niiden alusta 1907 lukien. Uhriluku olisi 112 vuonna 1976, jolloin kilpailu menettäisi GP-osakilpailun arvonsa.
Tapahtuma johti introssa mainittuihin seuraamuksiin, ja Verandah-mutkasarjan aita korvattiin vuodelle 1973 (?) suistumisalueella, aidan siirtyessä sen takaisen 5-metrisen jyrkänteen alle. Parlotti, joka oli asunut Triestessä ja pitänyt siellä mp- ja moottorivenepajaa, jätti jälkeensä vaimo Rossanan ja poika Paolon. Vuonna 2007 Pesaron kaupunki nimesi erään kadun Parlottin kunniaksi. Hänen onnettomuuspaikalleen pystytettiin puinen muistoristi italiankielisellä kirjoituksella, valokuvalla ja muistonauhoilla varustettuna, mutta se kuuluu nykyään olevan huonossa kunnossa.
