Val Paige

Valentine "Val" Page (1892-1978) oli merkittävä brittiläinen moottoripyörien ja moottoreiden suunnittelija. Hänen aktiiviuransa sijoittui Iso-Britannian moottoripyöräteollisuuden kulta-aikaan, ja Page työskentelikin usean keskeisen yrityksen kuten JAP, Ariel, Triumph ja BSA palveluksessa. Merkittäviä Val Pagen töitä olivat esimerkiksi JAP:n suuret ja tehokkaat V2-moottorit, joita Brough Superior käytti huippumalleissaan SS80 ja SS100, sitten huippusuosittu Arielin Red Hunter-sarja. Val Page jatkoi Arielin vuoden 1932 talousvaikeuksien takia Triumphilla legendaaristen Edward Turnerin ja Bert Hopwoodin työparina (kaikki kolme olivat 1920-luvun toisella puoliskolla saaneet pestin Ariel-yhtiössä), ja loi Triumphille ensimmäisen rinnakkaistwin-moottorin malliin 6/1. BSA-kaudella Page loi Imperial Star-mallin, josta kehittyisi Brooklands-radalla ensimmäisenä 100 mailin (160 km/t) kierrosnopeuden saavuttanut, 500-kuutioisella nelitahtisinglellä varustettu Gold Star (nimen juontuessa palkintona tästä nopeusennätyksestä myönnetystä Brooklands-radan kultatähdestä). Takaisin Arielin palvelukseen palattuaan hän suunnitteli vuodelle 1958 monokokkirungolla varustetun Ariel Leader-mallin, mikä poiki useita samalla rungolla varustettuja variantteja. Valentine Pagea sanotaan Britannian suurimmaksi mp-suunnittelijaksi (Britain`s Greatest Motorcycle Designer). Tiettävästi Page oli vanhoilla päivillään mukana luomassa Triumphin ja BSA:n uudenaikaisia prototyyppejä jopa nelisylinterisellä rivimoottorilla (vrt. Hondan CB-nelisylinterit), jotka toteutuessaan olisivat antaneet kunnon vastuksen nouseville japanilaisille valmistajille: valitettavasti heikkoon taloustilanteeseen vajonneilla valmistajilla ei enää ollut resursseja, ei rohkeutta eikä visiotakaan toteuttaa moderneja mp-malleja, joiden avulla teollisuuden luisu kohti vararikkojen sarjaa olisi kenties voitu pysäyttää.

J.A. Prestwich ( - 1925)

Nuori Valentine Page aloitti harjoitteljana J.A. Prestwich Manufacturing Co:ssa (sittemmin J.A. Prestwich & Co. Ltd.), minkä vuoksi tarkkaa aloitusvuotta ei ole tiedossa. JAP-moottorit olivat tuolloin huipputuotteita maailman mittakaavassa, ja kun Page oli harjoittelun jälkeen noussut suunnitelijaksi hän rakensi JAP-kilpamoottorit aikakauden huippukuljettaja Bert le Vackille. Työt jatkuivat sitten huippulaatua vaativan Brough Superiorin, moottoripyörien Rolls-Roycen moottoreiden suunnittelijana, mukaan lukien Brough Superiorin legendaariset huippumallit SS 80 ja sitten SS 100 (numeron ilmoittaessa mallin mph-huippunopeuden, jonka nopeuden saavuttamisen valmistaja takasi asiakkaille). SS 100-malli kulki todellisuudessa viritettynä paljon kovempaakin, ja hallitsi sarjamoottoripyörien absoluuttista nopeusennätystä aina 1970-luvulle, jolloin uudet italialais- ja japanilaispyörät menivät viimein ohi.

Ariel (1925-1932)

Siirryttyään JAP:lta Arielin palvelukseen (yhtiön virallinen nimi oli Cycle Components Ltd., ja moottori- tai polkupyörähaarojen lisäksi se valmisti kolmipyöräisiä tavarapyöriä, autoja, putkia ja takorauta-esineitä: vuoden 1932 uudelleenjärjestelyssä nimeksi tuli Ariel Motors) Val Page alkoi suunnitella edistyksellisiä seuraajia White & Poppen moottoreiden tilalle. Syntyi edistyksellinen OHV-moottori puolipallon muotoisella palotilalla ja suurilla venttiileillä. Tätä kestävää moottorisarjaa päivitettiin ja kehiteltiin jatkossa, ja se palveli Arielin eri malleissa aina vuoteen 1958 asti. Vuodesta 1925 kehitellyn moottorin pariksi Page suunnitteli myös menestysmallit Ariel D, Ariel C ja viimein erityisen halutun Ariel A-mallin (nämä kaikki noin 500-kuutioisella moottorilla. Page myös toteutti vuodelle 1927 uudenaikaisen moottoripyörän satulatankilla (rungon emäputken päälle sijoitettu polttoainesäiliö minkä posket ylettyivät runkoputken alapuolelle - tyyli on edelleen yleinen), ja syntynyt moottoripyörä sai "The Modern Motorcycle"-nimityksen.

Merkittävä tapahtuma oli, kun Charles Sangster pestasi vuonna 1926 vasta 18-vuotiaan Herbert "Bert" Hopwoodin yhtiönsä palvelukseen tekniseksi piirtäjäksi: Hopwood pystyi kääntämään Turnerin usein nerokkaat tekniset uudistukset toteutuskelpoisiksi tekemällä laskelmia tarvittujen osien mitoituksista, ja luomalla sitten konstruktiopiirrokset joiden avulla ideat pystyttiin toteuttamaan. Bert Hopwoodin eräs tunnetuimmista töistä on Norton Dominator, mutta hänen töitään ovat myös BSA "Golden Flash" sekä vuosien 1968-1973 kolmisylinteriset BSA Rocket 3/Triumph Trident. Arielin aikavälin 1926-1930 malleja kutsutaan Black Ariel-nimisiksi, sillä tuolla aikavälillä ne lakattiin mustaksi: Ariel-vakiovärien valikoima lavenisi vasta vuoden 1930 jälkeen: vaikkapa Val Pagen suunnittelemalla moottorilla varustettu, huomiota herättävä ja hyvin suosittu Red Hunter neliventtiilimoottoreilla. 500ksm-aloitusmallin jälkeen sarjaa jatkettiin suosion vuoksi kohta myös 250- ja 350-kuutioisiin versioihin: Red Hunter säilyisi mallina, tietenkin päivitettynä ja ajanmukaistettuna aina vuoteen 1958 asti.

Merkittävä oli myös 27-vuotiaan Edward Turnerin pestaaminen Arielille vuonna 1929, jolloin hän ja Page tutustuivat. Turner toteutti vuonna 1930 ensimmäisen Ariel Square Four-nelisylinterinsä, eli kaksi twiniä kytkettyinä yhteiseen voimansiirtoon ja sylinterit siten neliön muodossa (tästä juontuu square four-nimitys). Se jatkaisi askel askeleelta parannettuna aina alumiinilohkolla olevaan viimeiseen versioon 1953-1958 asti. Tällä välin Ariel oli kuitenkin vuonna 1932 joutunut 1930-luvun laman vuoksi talousvaikeuksiin: yhtiön aiemmin omistaneen Charles Sangsterin poika Jack Sangster osti omilla varoillansa hetkeksi toimintansa lopettaneen yhtiön keskeiset toiminnot, mutta Val Page ei halunnut enää jatkaa vaan siirtyi pääsuunnittelijaksi Triumphin palvelukseen. Jack Sangster oli taitava liikkeenjohtaja: Arielin ja Triumphin (tällöin vuonna 1936 Triumph-autohaarasta oli erotettu Triumph-moottoripyörät toiminimellä Triumph Engineering Co.) omistamisen lisäksi hän johti Rover-yhtiötä (autot). Sangster myi Arielin vuonna 1944 maailmansodan kääntyessä loppuansa kohti BSA:lle, sitten vuonna 1951 samoin Triumphi-moottoripyörähaaran BSA:lle, ja keräsi kummastakin sievoiset myyntivoitot. BSA:n johtoon hän nousi myöhemmin vuonna 1956 hallituksen puheenjohtajan ominaisuudessa, kun edeltäjä Sir Dudley Docker ja etenkin Lady Docker olivat herättäneet paheksuntaa tuhlaavaisen ja räikeän, BSA:n kassavaroilla kustannetun elämäntyylinsä vuoksi (mm. kuuluisat Lady Dockerin maun/mauttomuuden mukaan rakennetut erikois-Daimlerit). Sangster luopui BSA-johtajan tehtävistä vain viiden vuoden kauden jälkeen jo vuonna 1961, ja hän kieltäytyi päärin arvosta vuonna 1962.

Triumph

Triumph oli vuodesta 1915 lähtien ollut vailla moottoripyörämallien pääsuunnittelijaa, kun tehtävää hoitanut Charles Hathaway oli kuollut yllättäen, ja sitten vuonna 1919 Triumph-yhtiön osakas Mauritz Johann Schulte oli irrottautunut yhtiöstä. Samaan aikaan Ariel-vararikko oli tehnyt kolmikosta Page-Turner-Hopwood työttömiä: oli siis luonnollista, että he siirtyivät Triumphin palvelukseen. Aloitettuaan Triumph-moottoripyörähaaran pääsuunnittelijana Val Page loi Edward Turnerin kanssa yhtiön ensimmäisen vertikaali-twinin, minkä mallinimi oli 6/1 (1934-1935, jäännösvarastot myytiin 1936). Sivuvaunukäyttöön tarkoitettu 6/1, Triumph-malliston kallein oli valmistajalleen kaupallinen pettymys, sillä vain arviolta enintään 600 kappaletta niistä meni kaupaksi. Sivuvaunullisen moottoripyörän sijaan asiakkaat päätyivät uusiin, pieniin ja edullisiin henkilöautoihin kuten Austin Seven ja Morris Eight (numerot verohevosvoimien mukaan). Myös Triumph-autohaaran pieni Triumph 9 oli monille asiakkaille 6/1-mp:tä mieluisampi. Tuo 6/1-twini oli kuitenkin ehtinyt saavuttaa merkittävää menestystä moottoriurheilussa. Vuoden 1933 ISDE:ssä se saalisti sivuvaunuluokan hopeavaasin - kultavaasin voittaminen oli jo näyttänyt varmalta, kunnes kilpakuljettaja Harry Perryn eturengas päästi ilmat pihalle, ja remontin aikana kilpailija ehti napata johtopaikan. Perry onnistui sen sijaan saman vuoden 1933 aikana ajamaan Brooklands-ovaalilla Auto Cycle Unionin (ACU) valvonnassa 500 malia (805 kilometriä) 498 minuutissa: tämän suorituksen vuoksi Perry/Triumph voitti Maudes Trophy-palkinnon.

Val Page korvasi Triumphin vanhanaikaiseksi muuttuneet, etunojaan kallistetun sylinterinsä vuoksi "sloper"-nimityksen saaneet moottorit uusilla OHV-moottoreilla, joissa oli pystyt sylinterit. Työ alkoi 250-kuutioisesta Model 2-mallistosta, jonka 2/1-versio oli matkamalli, ja 2/5-versio oli urheilumalli. Model 2:t saivat kaksoiskehtorungon, ja moottorin venttiilikoneisto oli koteloitu, eli ei enää tarvinnut manuaalista voitelemista ajon aikana. Kahdennetuista pakokanavista Page palasi yhteen pakokanavaan. Model 2:n eräs ongelma oli aluksi liian raskas runko (se oli mitoitettu 350-kuutioista moottoria varten), ja ongelma korjaantui vasta vuoden 1935 mallilla 2L/1. Myös Val Pagen uudistama Model 3-mallisto käytti kaksoiskehtorunkoa, ja vanhan sloper-moottorin tilalle tuli pystysylinterinen 350-kuutioinen. Se oli tarjolla sivuventtiili- perusmallina 3/1 sekä kansiventtiili-urheilumallina 3/2 OHV-koneiston vaatimalla korkeammalla sylinterikannella. Lisäksi tarjolle tuli viritetty 350-kuutioinen huippumalli 3/5, mikä oli 500-kuutioisen 5/5-mallin kaltainen: puristuspainetta oli nostettu, nokka-akseli kireämpi, sylinterikanavat oli kiillotettu, ja pakokanavat jälleen jaettu mistä juontuen mallit saivat lisähintaan tuplapakoputkistot. 4-vaihteista vaihteistoa hallittiin nyt jalka-vaihteenvalitsimella. Toisin kuin perusmalleissa /5-huippuversioissa käytettiin enemmän kalliita kromattuja osia, mittaristo nopeus- ja ampeerimittarilla olivat polttoainesäiliön yläpinnassa, ja säiliön kyljissä oli kuljettajan polville pehmustepalat. 'Isosta 'Model 5-mallistosta löytyi 5/1- ja 5/3-versiot hieman kasvatetulla 548-kuutioisella sivuventtiilimoottorilla, mitkä oli tarkoitettu sivuvaunukäyttöön. 5/4-versio oli De Luxe-varusteltu, ja huippuversiona oli 5/5-versio (myös tunnettu nimellä Triumph Mark 5) samankaltaisella varustelulla ja virittelyillä kuin edellä mainitut urheiluversiot 2/5 ja 3/5. Tämän lisäksi Triumph tarjosi 5/10-versiota eli Triumph Mark 10:ä, mikä ei ollut tarjolla yleisölle, vaan varattu kilpailuihin/klubikilpailuihin: sitä oli kevennetty karsimalla varusteita (käynnistyspoljinta ei tarvittu koska kilpalähdöissä moottoripyörät työnnettiin käyntiin) ja vaihtamalla teräsosia alumiinisiin, venttiilikoneisto-koteloinnin osalta vieläkin keveämmäksi magnesiumia sisältäväksi Elektron-seokseksi.

Edward Turner kehitti vuonna 1937 mallivuodelle 1938 saman 500 ksm-luokan urheilullisen, nopeakäyntisen Triumph Speed Twin-mallin mikä olisi uraa uurtava, ja toimisi pohjana Triumphin kuuluisalle twin-mallien sarjalle. Sarjan viimeistä, vuosien saatossa monia uudistuksia alkuperäiseen Speed Twiniin saanutta edustajaa, 500-kuutioista Tiger Daytona:a myytiin aina vuoteen 1973 asti. Speed Twinin perintö kesti muissa Triumph-malleissa jopa 1980-luvulle asti. Turnerin suunnittelua edustivat myös brittiläisen Daimler-autovalmistajan 1950- ja 1960-luvun vaihteen uudet erinomaiset 2,5- tai 4,5-litraiset V8-autonmoottorit: valitettavasti Daimlerin V8-automallit eivät käyneet kaupaksi: urheilullinen Daimler Dart/SP250 oli harvinaisen ruma (palkittu Jay Leon`s Garage-videosarjan eräs jakso esittelee Dart/SP250-urheiluauton), ja loistoauto Daimler Majestic Major 450 taas aivan liian kallis yleistyäkseen. Menestys saapui kuitenkin vihdoin, kun Jaguar-autonvalmistaja sijoitti pienemmän 2,5-litraisen V8-moottorin Mark 2-sedaninsa Daimler-rinnakkaismalliin 250-V8.

BSA-ryhmä / Ariel

Triumph-autohaaran omistaja Claude V. Holbrook halusi irtaantua yhtiön mp-haarasta, ja näinpä se irrotettiin vuonna 1936 edellä mainitun Jack Sangsterin omistukseen. Sangster kutsui Edward Turnerin Triumphin mp-haaran pääsuunnittelijaksi ja toiminnan johtajaksi, minkä vuoksi Val Pagelle ei tuolloin jäänyt enää virkaa (tosin vain vuoteen 1939 asti, jolloin Sangster kutsui hänet taas Arielin pääsuunnittelijaksi. Ariel oli yrittänyt päästä kaupoihin Iso-Britannian sotaministeriön kanssa, mutta kaikki sen ehdotukset oli torjuttu. Ranskan puolustusministeriö sen sijaan tilasi sotilasmoottoripyöriä Arielilta, kun ne jäivät Iso-Britanniassa edelleen vain hätävara-vaihtoehdoiksi. Sitten hätätila yllättikin, kun natsi-Saksan Salamasota-hyökkäys Ranskaan musersi puolustaja-joukot pahemman kerran. Brittijoukot jäivät saarretuiksi Dunkerque-satamakaupunkiin, ja vaikka noin 300.000 miehen joukot pystyttiinkin pelstamaan kuin ihmeen kaupalla Operation Dynamo:ssa (sotalaivoilla ja valtavalla siviiliveneiden armaadalla), varusteet jäivät brittien ulottumattomiin Kanaalin vastarannalle. Val Page oli maailmansodan aikaisen, luotettavan BSA-mallin M20 suunnittelija.

Vuonna 1944 Sangster myi Arielin BSA-ryhmälle, missä BSA, Ariel ja Sunbeam yhdistyivät. Näin Val Page tuli jälleen takaisin BSA-ryhmään, jonka johtajaksi Edward Turner oli noussut. Sodan päätyttyä Ariel jatkoi Pagen "Red Hunter"-sarjalla sekä Turnerin "Square Four"-mallilla, jotka saivat muodikkaat teleskooppihaarukat sekä takajousituksen kaksilla iskunvaimentajilla. Kilpailu oli kireää Iso-Britannian moottoripyörämarkkinoilla, eikä Arielin mallisto saavuttanut ostajakunnan suosiota, tai sillä liioin ollut mallien kysyntää kasvattavia näyttöjä moottoriurheilusta. BSA-ryhmällä ei ollut myöskään varoja jaettavaksi pienelle Arielille, etenkään kun vuonna 1951 Triumph-moottoripyörät oli yhdistetty BSA:n merkkipalettiin. Skoottereiden buumin käynnistyttyä 1950-luvulla Italian Vespan suuren suosion myötä myös Iso-Britanniassa Val Page loi Arielille monokokkirungolla ja polvisuojilla varustetun 250-kuutioisen Leader-mallin Villiersiltä ostetulla 2-tahtisella twin-moottorilla. Leader tarjosi työmatkalaisille skootterin kaltaista suojaa moottoripyörän kuoseissa, mutta se ei ollut erityisen suuri menestys: myöskään sen pelkistetty Ariel Arrow ei mennyt kaupaksi niin hyvin kuin oli toivottu. Myös Leader/Arrown kaltainen ||Aermacchi]] Chimaera oli rankka pettämys valmistajalleen. Peltinen Leader jäi tarjolle aina vuoteen 1965 asti, ja Hondan prässätystä teräksestä valmistetut "peltiheikki"-mallit avasivat latua tämän japanilaisvalmistajan suurelle nousulle maailman suurimmaksi mp-valmistajaksi.

Samankaltaisia

Kawasakin edeltäjä Meguro oli valmistanut toisen maailmansodan jälkeen estotonta BSA A7-mallin kopiomallia Meguro K2, mikä ei vaakahalkaistun moottorilohkonsa takia merkannut pysäköintipaikkaansa yleensä pystyhalkaistulla lohkolla olevien brittipyörien tavoin saumatiivisteen kautta vuotavalla öljysutulla. Meguro K2:sta kehittyi sittemmin brittitwinien kaltainen Kawasaki W1, ja sen 2010-luvun retrotyylinen versio Kawasaki W800.

Linkkejä/lähteitä

• Cybermotorcycle/Grace`s Guide Val Page
• Ariel North America, The Prewar Years (1925-1939)

Lähteinä on lisäksi käytetty Wikipedia EN ja NL kirjoituksia: sen ja mahdollisten kuvien takia GFDL-merkintä: