Motowiki
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Matchless oli eräs Iso-Britannian varhaisimmista mp-valmistajista, joka toimi 1899-1966 Lontoon Plumsteadissa. Sen perustaja oli Henry Herbert Collier yhdessä poikiensa Charles ja Henry ("Harry") kanssa. Heidän muodostama taustayhtiö H.Collier&Sons nousisi aikanaan 1930-luvulla, useita Iso-Britannian perinnemerkkejä omistukseensa haalittua merkittäväksi tekijäksi mp-alalla. Tuotemerkki "Matchless" ("vertaansa vailla") käytti tuotteissaan siivekästä M-logoa, ja perustajan poika Charles Collier voitti sellaisella vuonna 1907 ensi kertaa järjestetyt Mansaaren TT-ajot.

Vuonna 1931 suuren talouslaman aikana Stevens-veljeksiltä hankittu AJS, siihen myöhemmin liitetyt merkit kuten Sunbeam, James, Francis-Barnett ja jopa Norton muodostivat Collier-imperiumiin.Yhtymä tuli myöhemmin kuuluisaksi AMC-nimellä (Associated Motor Cycles), mutta ajautui sekavan ja kuluttajia vähän kiinnostavan mallistonsa, myös kilpailussa japanilaisten valmistajien moderneja moottoripyöriä vastaan 1960-luvulla monen brittivalmistajan tavoin taloudellisiin vaikeuksiin. Vuonna 1966 Matchless joutui alan uudelleen järjestelyn vuoksi sulautumaan Norton-Villiers:iin. mikä sekin joutui pian vaikeuksiin. Matchlessin kulta-aikana sen moottoreita oli käytetty muun muassa huippuhienoissa "Brough Superior"-moottoripyörissä, sekä Morgan:in kuuluisassa, kolmipyöräisessä "Three Wheeler"-moottoriajoneuvossa.

Matchless-Colliereilla ei ole tekemistä ilmailun "Collier Trohy":n kanssa, jonka palkinnon Yhdysvaltain ilmailupioneeri Robert J. Collier jakoi ensi kertaa 1911, ensimmäisen saajan ollessa kilpamotoristina "Hell Rider"-lempinimen saanut ilmailun suurmies Glenn H. Curtiss. Vuoden 2014 Collier Trophy myönnettiin Gulfstream G650:lle liikesuihkukoneiden alan edistämisestä.


Historiikki

Monen muun mp-alan tärkeän valmistajan tavoin (mm. Triumph) myös Collier`it aloittivat polkupyörävalmistajina jo 1878. Ensimmäinen moottoripyörä valmistui 1899, ja tuotanto alkoi 1901. 1905 heidän JAP-V2:lla varustetussa mallissa oli eräs ensimmäisistä svingijousituksista takapyörällä, sekä jousitettu etupyöräkin. Vuonna 1907 poika Charles Collier toi Matchless-Charlie:lla single-luokan voiton ensi kerran järjestetyissä Mansaaren TT-ajoissa, Harry vei voiton 1909, ja 1910 oli taas Charlesin vuoro. Pojat saavuttivat hienoja tuloksia myös Lounais-Lontoon Brooklands-kilparadalla, mikä takasi Matchlessin tuotteille julkisuutta ja arvostusta. Matchless valmisti vuodesta 1912 lähtien moottorinsa itse. Ne olivat pääasiassa yksisylinterisiä, mutta yritys tarjosi myös erittäin hienoja V2-moottoreita 496-998 cm³ luokassa. Suurin moottorimalli, Matchless MX-V2 päätyisi vuosina 1935-1940 myös moottoripyörien "Rolls Royce":en, eli Brough Superioriin. Vuonna 1912 Matchless esitteli Olympia- moottoripyöränäyttelyssä myös kolmipyöräisen mallin vuonna 1910 luotuun "cycle car"- eli kevytautojen luokkaan. Collierit eivät saaneet ensimmäisen maailmansodan aikana kontrahteja Britannian puolustusvoimilta, ja tuotanto pääsi 1919 uudelleen käyntiin V2-moottoreilla varustetuilla sivuvaunupyörillä, singlet palasivat tarjolle vuonna 1923. Isä-Henry nukkui pois vuonna 1926.

Matchlessilla oli eräänä ensimmäisistä valmistajista 1920-luvulle tultaessa kuljettajan turvallisuuteen keskittyvä osasto. Tehdas tarjoaisi osaston tutkimusten ja toiminnan pohjalta mp-asusteita niin siviilikuljettajille kuin kilpapyöräilijöillekin. Vuonna 1928 taustayhtiön yhtiömuoto muuttui osakeyhtiöksi (Ltd.). Vuonna 1929 veljekset lanseerasivat Silver Arrow-mallin, missä oli Charlesin kehittelemä, hyvin omaperäiseltä näyttävä, 394 kuution kapeakulma-V2, jonka 18 tai 26 asteen kulma salli sylinterien yhtenäisen kannen. Vuonna 1930 Silver Arrow-mallia seurasi yhtiöön liittyneen Bert-pikkuveljen suunnittelema hieno Silver Hawk 593 cm³ V4-moottorilla (noin 60 kappaleen arvioidaan olevan jäljellä 500 kappaleen kokonaistuotannosta), mikä perustui edellä mainitttuun kapeavinkkeli-V2-moottoriin. Bert ottaisi tuotteiden suunnitteluvastuun aina toisen maailmansodan alkuun asti. Vuonna 1931 H.Collier&Sons -yhtiö ehti BSA:n edelle, ja osti talouskriisiin joutuneen AJS:n Stevens-veljeksiltä. AJS olisi kaupasta lähtien Matchlessin halvempi ja urheilullisempi rinnakkaismerkki. Nostalgisten mielestä viimeiset "aidot" AJS:t olivat sen mallit V4 "Four", E90S "Porcupine", sekä urheilullinen 7R "boy racer". Emoyhtiöön liitettiin vuonna 1937 myös Sunbeam, ja 1938 emo muuttui Associated Motor Cycle Ltd.:ksi eli AMC:ksi, joskin Sunbeam myytäisiin jo vuonna 1943 edelleen BSA:lle. Matchless toimitti V2-moottorit myös 3-pyöräiseen Morganin Three Wheeler -mallille vuosina 1933-1939, eli maailmansodan syttymiseen asti.

Toisen maailmansodan aika

Sodan aikana Matchless toimiti Britannian puolustusvoimille 80.000kpl G3-, G3WO- ja G3/L-malleja (L="light"), joihin tuli 1941 lähtien yhtiön uusi "Teledraulic"-teleskooppi (tämä johtui osittain Triumph-tehtaan tuhoista vuoden 1940 pommituksissa, minkä vuoksi sen 3TW-sotapyörä jäi pois). Legendaarinen G3 olisi pohjana AJS/Matchlessin sodanjälkeisille 350- ja 500-kuutioisille (Matchless G80) single-malleille, myös G9- ja G12-sarjalle. 1947 Francis-Barnett liitettiin AMC-emon merkkivalikoimaan, ja sen tuotanto yhdistettäisiin 1951 hankittuun James`iin vuonna 1957. 1953 AMC-merkkipaletti saavutti huippunsa Nortonin emoyhtiön siipien alle tulon myötä. Tuoterintamalla taas 1949 AJS/Matchlessin ensimmäinen 500-kuutioinen vertikaali-twin tuli markkinoille (Matchless G45, edellisvuoden AJS 7R:n kaltaisilla kansilla) - twini laajenisi 1950-luvun lopulla 600- ja sitten 650-kuutioiseksi. Kilparintamalla AJS:n nyt ahtamaton (FIM:n kiellettyä ahtimen käytön kilpapyörissä vuonna 1946) E90S "Porcupine" vei 1949 ensimmäisen 500-kuutioisen kuninkuusluokan MM-tittelin, kun GP-sarja oli päässyt sodan jälkeen käyntiin. Porcupine kuitenkin kärsi erinäisistä konstruktion puutteellisuuksista, eikä se tai sen seuraajamalli E95 pystynyt uusimaan MM-menestystä.

Sodan jälkeiset klubikilpurit, brittiteollisuuden alamäki

Matchless sai myös oman 500-kuutioisen G50-version AJS:n hyvin suositusta, 1948 tuotantoon tulleesta 350-kuutioisesta "7R"-urheilumallista. Näistä 1953 luodut Clubman-mallit yksityiseen kilpailukäyttöön olivat suosittuja - tosin AJS sulkisi jo 1954 sen kilpatallin Charlie Collierin (viimeisen Collier-perheen edustajan yhtiössä) sekä AMC:n tuotekehitystä johtaneen Ike Hatchin kuoleman jälkeen, MM-tittelin tuoneen Leslie Grahamin ja Cecil Sandfordin karattua MV Agustalle, ja AJS:n jouduttua alakynteen kilpailijoihinsa verrattuna (AMC:hen kuulunut Norton lopettaisi myös 1954 kilpatallinsa).

Matchless toi vuonna 1959 tarjolle G50-mallin kilpaversion, mikä oli vastine Nortonin 500-kuutioiselle mallille Manx: G50 oli tehoissa alakynnessä DOHC-Manxiin verrattuna, joskin se pystyi kevyempänä pärjäämään Manx:ille kapeilla ja mutkaisilla radoilla. Manx-Nortonin hienoa moottoria käytettäisiin pian runsaasti myös Cooperin F3-kilpa-autoissa, mikä oli takamoottorisena eräs ensimmäinen askelma kohti yhä nykypäivinä vakiintunutta F1-autojen peruskonstruktiota.

Vuonna 1960 Nortonin myötä AMC:lle tullut merkittävä mp-suunnittelija Bert Hopwood hyppäsi AMC:n kyydistä, ja vei mukana myös pääinsinööri Doug Helen. Hopwood oli ymmärtänyt, että vain Nortonin ja Francis-Barnettin pienehköt voitolliset tulokset pitivät AMC:n muita tappiollisia merkkejä pinnalla, sillä vanhanaikainen Collier-tuotevalikoima ei enää kiinnostanut kuluttajia. Näin tehdessään AMC kuitenkin esti terveimmän osansa, Nortonin mallien kehitystä yhä tuottavampaan suuntaan. Alla linkitetty blogikirjoitus puhuu myös vanhentuneista valmistuksen koneista (verrattuna Japani-valmistajien upouusiin tuotantolaitteisiin), epätarkoituksenmukaisista ja virheellisistä yrityksen sisäisistä prosesseista: esimerkiksi niiden kustannusten seuranta oli huonolla tolalla. AMC pystyi vielä vuonna 1960 näyttämään 200.000 punnan tulosta (BSA:n porskuttaessa 3,5 miljoonan punan voitollaan), mutta jo vuonna 1961 se luisui 350.000 puntaa tappiolle. Vuonna 1962 Nortonin Birmingham-tehdas lakkautettiin, ja tuotanto siirrettiin Matchlessille. Norton vastaisi jatkossa twin-moottorilla varustetuista moottoripyöristä, kun taas AJS/Matchless keskittyisi perinteisiin yksisylinterisiin. Näiden markkina oli valitettavasti kuihtumassa, sillä vuoden 1959 vapaakauppasopimuksen jälkeen japanilaisia moottoripyöriä alkoi vyöryä Iso-Britanniaan.

Matchlessin G12-sarjaan perustunut paranneltu G15 (1963-1969), sen AJS-rinnakkaismalli M33 (nämä kumpikin varianteissa Mk.2, CS ja CSR), Norton N15CS (Norton ei saanut R-raaseria, koska se olisi kilpaillut Nortonin Atlas-malleja vastaan), sekä viimeisenä vuonna 1964 useita uudistuksia sisältänyt Matchless G85CS, jonka tehoa nostettiin vielä hieman vuonna 1966. Nämä olivat yhtiön kunniakkaan historian viimeisiä tuotteita. Vuonna 1966 eri yhtiöiden sulautumisesta Manganese Bronze-yhtiön alaisuuteen syntynyt Norton-Villiers pysäytti G85:n tuotannon 1968, sillä myymättä jääneitä kappaleita riittäisi vuodelle 1969. Peribrittiläiset isot singlet tippuivat pois, mutta Manganese-Bronze saisi kohta markkinoille hienon Norton Commandon. Yamaha esitteli vuonna 1978 ison, brittitraditiota mukailevan, ison single-moottorin XT500-endurossa, ja pian myös SR500-katuversiossa. Honda seuraisi kohta "brittitraditioita" samankaltaisilla Clubman-malleilla.

Harris-Matchless G80 (1987-1990)

Devon-kreivikunnassa toimiva varaosakauppias Les Harris myi Brian Jones`in suunnittelemaa, uutta "Matchless G80"-mallia, mikä kunnioitti brittiperinteitä, Siinä oli moottorina Rotax:in 494 ksm-nelitahtisingle, peribrittiläinen paukkurauta, ja malliin oli valittu parhaiden eurooppalaisten toimittajien osia (PAIOLI-alusta, BREMBO-jarrut, VEGLIA-mittaristot, MAGURA-hallintalaitteet jne.). Moottorin oljysäiliö oli Triumph-tapaan integroitu rungon epäputkeen, sillä Harris oli John Bloor`in suomalla lisenssillä valmistanut väliaikaisesti Bonneville T140-mallia (1985-1988) kunnes Triumphin uusi Hinckley-tehdas pystyi aloittamaan tuotannon. Triumph-varaosien loppuessa ja Hinckley-tehtaan ollessa jo valmistumassa Les Harris perusti 1987 "Matchless Motorcycles"-yhtiön, mikä jatkoi lisenssi-Bonnevillea varten tilattujen osien käyttämistä uudessa pyörässä. Harris-Matchless G80:n ajettavuus oli kertomusten Realclassic-jutun (englanniksi)] ja Classic Bike Guide:n (englanniksi) mukaan viehättävä, mutta uusi G80 oli tuntuvasti verrannollisia pyöriä kalliimpi, ja 1980-luvun lopun huikenteleva muoti halusi supersportteja - ei wanhanaikaisia brittisinglejä. Esimerkiksi sen aikalaista, Honda-mallia XBR500 myytiin Iso-Britannian markkinoilla tuolloin vain 2 vuotta, Yamahan samankaltaista SRX600-mallia vain 4 vuotta. Epätyydyttävän menekin vuoksi Harris-Matchlessin tuotanto ajettiin alas vuonna 1990.

Katso myös

Ohessa listaa Iso-Britannian entisistä/nykyisistä merkittävistä mp-valmistajista, joille on oma wiki-juttunsa tai sellainen on työn alla, ja joita on myös Suomen rekisterissä:

Linkkejä

(työ kesken)

Varaosat kaikkiin mopoihin Mopo Sportista

Noudettu kohteesta http://www.motot.net/w/index.php?title=Matchless&oldid=29955