MotoGP

MotoGP logo

MotoGP:n maailmanmestaruussarjassa kilpaillaan kolmessa luokassa: MotoGP1, -2 ja -3. Pyörät edustavat kussakin luokassa tekniikan huippua. Erityisen suosittua se on Välimeren maissa. Sarjaa on kilpailtu jo vuodesta 1949. Ensimmäinen suomalainen oli Anssi Resko, joka ajoi 500-kuutioisten kilpailussa Sachsenringillä silloisessa Itä-Saksassa, 30. heinäkuuta 1961. Hän ajoi tuossa kilpailussa myös ensimmäisenä suomalaisena pisteille.

Historia

1950-luku

Ratamoottoripyöräilyn MM-sarjan osakilpailuja oli ajettu jo 1900-luvun alusta lähtien. Kisoista kenties tunnetuin oli Mansaaren TT-ajot, mutta mitään virallista MM-sarjaa ei ollut. MM-sarjaa suunniteltiin, mutta toinen maailmansota keskeytti kaiken.

Vuonna 1949 aloitettiin ensimmäinen virallinen TT-ajojen MM-sarja. Luokkia oli silloin neljä; 500-, 350-, 250- ja 125-kuutioiset. Kaikkien aikojen ensimmäinen virallinen MM-kilpailu oli Mansaaren TT-ajojen 350-kuutioisten osakilpailu 16. kesäkuuta. Kilpailun voitti brittiläinen Freddie Frith. Ensimmäiset kilpailijat olivat suhteellisen vanhoja, jotkut jopa yli neljäkymmentävuotiaita. Ensimmäisistä mestareista Leslie Graham ja Freddie Frith olivatkin syntyneet ennen 1910-lukua, mutta Nello Pagani jo 1910-luvulla. 250-kuutioisten maailmanmestari Bruno Ruffo taas oli vasta 29-vuotias.

1950-luvulle tultaessa MM-sarjaa hallitsivat brittiläiset, länsisaksalaiset ja italialaiset. Britit voittivat mestaruuksia ns. suurissa luokissa (500cc ja 350cc) ja italialaiset taas ns. pienissä luokissa (250cc ja 125cc). Saksalaiset voittivat mestaruuksia silloin tällöin pienissä luokissa. Brittiläisten 1950-luvun koviin nimiin kuului mm. Geoff Duke, John Surtees, Bill Lomas sekä Fergus Anderson. Italialaiset taas ylpeilivät sellaisia kuljettajia kuin Carlo Ubbiali, Tarquinio Provini, Umberto Masetti sekä Bruno Ruffo. Länsisaksalaisten menestystä todistivat Werner Haas ja Hermann-Paul Müller. Muita kohtalaisesti menestyviä kansoja olivat Irlanti, ykkösratamoottoripyöräilijänään Reg Armstrong sekä Itävalta, jonka väreissä Rupert Hollaus voitti yhden mestaruuden.

1950-luvun kuitenkin kolme ns. kovaa nimeä olivat Geoff Duke, John Surtees ja Carlo Ubbiali. Duke voitti kuusi ja 33, Surtees seitsemän sekä 38 ja Ubbilai peräti yhdeksän maailmanmestaruutta ja 39 osakilpailua. Duke ja Surtees tekivät suorituksensa isoissa, Ubbiali pienissä luokissa. Sekä Ubbiali että Surtees lopettivat TT-uransa 1960, kun Surtees oli voittanut 500- ja 350-kuutioisten maailmanmestaruuden viimeisenä kolmena vuonna ja Ubbiali 125-kuutioiset viimeisenä kolmena sekä 250-kuutioiset viimeisenä kahtena vuonna.

1950-luvulla pisteiden laskenta oli samanlainen kuin Formuloissa 1950-luvulla. 8 pistettä sai voitosta, 6 pistettä kakkossijasta, 4 kolmossijasta, 3 nelossijasta, 2 viitossijasta, 1 yhden kuutossijasta sekä yhden lisäpisteen kilpailun nopeimmasta kierroksesta. 1950-luvun suurimmat merkit taas olivat MV Agusta, Gilera sekä Norton.

1960-luku

1960-luvulle tultaessa, lisättiin uusi luokka mukaan MM-sarjaan, 50-kuutioiset. Samalla uusia värejä nousi mukaan MM-sarjaan. Rhodesialaisia alkoi tulla mukaan kilpailemaan, joista menestyneimmät olivat kuusinkertainen maailmanmestari Jim Redman ja kaksinkertainen maailmanmestari Gary Hocking.

Redmanin lisäksi 1960-luvun suuria nimiä olivat Mike Hailwood ja Giacomo Agostini. Hailwood voitti kaikkiaan yhdeksän maailmanmestaruutta 1960-luvulla ja Agostini kuusi, mutta 1970-luvulla hän nosti mestaruuksien määrän lopulta 15:teen.

Hailwood voitti 500-kuutioisissa neljä peräkkäistä maailmanmestaruutta, kuten Agostini, joka kuitenkin jatkoi mestaruusputkeaan aina vuoteen 1972 asti. 1960-luvulla aloittivat uransa 1970-luvulla mainetta niittäneet kuljettajat Agostinin lisäksi mm. Phil Read, Teuvo Länsivuori, Dieter Braun sekä 13-kertainen maailmanmestari Angel Nieto.

Agostinin aikakausi

Vuonna 1966 alkoi pitkä aikakausi, joka ei helposti unohdu ratamoottoripyöräilyn ystäviltä. Giacomo Agostini aloitti rakentamaan valtakauttaan voittamalla 500-kuutioisten maailmanmestaruuden, taistellen siitä tiukasti Mike Hailwoodin kanssa. Agostini voitti kolme, Hailwood neljä kilpailua kauden yhdeksästä kilpailusta. Seuraavana taistelu jatkui, jolloin 500-kuutioisten 10 voittoa jaettiin tasan Agostinin ja Hailwoodin kesken. Hailwood, kuitenkin voitti 1966 ja -67 350- ja 250-kuutioisten maailmanmestaruudet, joidenka jälkeen hän lopetti TT-uransa.

Kun Hailwood oli lopettanut uransa, Agostinilla ei ollut mitään esteitä hallita koko sarjaa. Hän voitti 1968 ensi kertaa 350-kuutioiset ja 500-kuutioisissa kaikki kauden 10 kilpailua. Tahti jatkui seuraavana vuonna, jolloin myös pistelasku uudistettiin. Voitosta sai 15, kakkossijasta 12, kolmossijasta 10, nelossijasta 8, viitossijasta 6 pistettä ja siitä eteenpäin pisteen välein niin että sijasta 10 sai yhden pisteen. Agostinille kertyi 105 pistettä, kun toiseksi tulleelle Gyula Marsovszkylle kertyi vain 47 pistettä.

1970-luvulle tultaessa Agostinin asema alkoi horjua hieman. Hän onnistui voittamaan mestaruuden 1970, 1971 ja 1972, kunnes 1973 Agostini alkoi kärsiä epäonnesta. 500-kuutioisissa hän keskeytti niin paljon kilpailuja, ettei päässyt kunnolla mukaan mestaruustaistoon. Agostini voitti kolme kilpailua ja oli kerran toinen, mikä riitti kolmossijaan. Edelle kiilasivat brittiläinen Phil Read sekä uusiseelantilainen Kim Newcombe. 350-kuutioissa Agostini onnistui voittamaan mestaruuden. Seuraavaksi vuodeksi Agostini vaihtoi Yamahalle pitkän MV Agusta -uran jälkeen. Ensimmäinen kausi menikin Yamahalla ajon opettelussa, tuloksena kaksi voittoa ja neljäs sija MM-sarjassa. Maailmanmestari oli jälleen Phil Read ennen Teuvo Länsivuorta. Agostini kuitenkin voitti jälleen 350-kuutioiset.

Kaudella 1975 Agostini onnistui puristamaan mestaruuteen 500-kuutioissa, mutta ei onnistunut voittamaan 350-kuutioisia. Mestaruus 500-kuutioisissa oli kaikkiaan kahdeksan kyseisessä luokassa ja kaikki luokat laskettuna peräti 15. Puhuttiin mestarin comebackistä, mutta Agostini ei enää tuntunut taistelevan mestaruudesta ja lopetti uransa kauden 1977 jälkeen.

Jarno Saarisen aika

Jarno Saarinen nousi maailman kuuluisuuteen vuonna 1972 voitettuaan 250-kuutioisten TT-ajon maailmanmestaruuden. "Paroni" oli jo edellisenä vuonna ajanut hopeaa 350-kuutioisissa ja pronssia 250-kuutioissa. 350-kuutioisissa hän toisti viime vuotisen tempun.

Saarisen aisaparina mestaruustaistossa, ja lopun uran aikana oli japanilainen Hideo Kanaya, joka ajoi useasti kakkoseksi aina kun Saarinen voitti osakilpailun, mestaruustaisto kuitenkin tapahtui italialaisen Renzo Pasolinin kanssa. Saarinen varmisti mestaruuden siellä missä sitä kenties eniten toivottiin, Imatran ajoissa 1972, jonka hän voitti. Kaudesta oli näin jäljellä yksi osakilpailu kun eroa Pasoliniin oli 16 pistettä, kun kilpailun voitosta sai 15 pistettä. Pasolini voitti kauden päätöskilpailun Espanjassa, johon Saarinen ei osallistunut, joten eroksi jäi lopulta vain yksi piste.

Kauden 1973 päätavoitteeksi Saarinen asetti 500- ja 250-kuutioisten ja ehkä myös 350-kuutioisten voiton. Saarinen ehti voittaakin 500-kuutioisten kaksi ja 250-kuutioisten kolme ensimmäistä kilpailua (500cc:ssa Saarinen oli lopputuloksissa 7., 250cc:ssa 4.) ennen kuin menehtyi Italian GP:n joukkokolarissa. Samassa onnettomuudessa menehtyi myös Saarisen kanssa 250-kuutioisten mestaruudesta taistellut Renzo Pasolini. Kun Saarinen oli menehtynyt, päättyi myös Saarisen aisapari Kanayan kausi siihen, kun Yamaha vetäytyi loppukauden kisoista kunnioittaen Saarisen muistoa. Kanaya oli ajanut kaksi kakkossijaa niistä kisoista, jotka Saarinen oli voittanut. Italialainen F1-kuljettaja Jarno Trulli on saanut etunimensä Jarno Saarisen mukaan.

Amerikkalaisten aika

Aina 1970-luvun lopusta 1990-luvun alkuun asti yhdysvaltalaiset hallitsivat sarjaa. Vuodesta 1978 vuoteen 2000 asti yhdysvaltalaiset voittivat kaikkiaan 16 maailmanmestaruutta, 14 500-kuutioisissa ja kaksi 250-kuutioisissa.

Kaikkien aikojen ensimmäinen amerikkalainen MM-kultaa voittanut kilpailija oli [Roberts], joka voitti ensimmäisen maailmanmestaruutensa heti ensimmäisellä kaudellaan, toisaalta hän oli ehtinyt ajaa 250-kuutioisissa vuonna 1974, mutta vain yhden osakilpailun verran, joten häntä käytännössä pidettiin tuolloin neljä vuotta myöhemmin vielä ns. tulokaskuljettajana.

Roberts voitti maailmanmestaruudet vielä -79 ja -80, jonka jälkeen seuraavaa mestaria jouduttiin odottamaan vuoteen 1983 asti. Tuolloin Roberts itsekin taisteli mestaruudesta maamiehensä [Spencer]in kanssa. Roberts ja Spencer voittivat molemmat kuusi kilpailua kauden 12 kilpailusta, mutta Spencer voitti mestaruuden pistein 110-100. Kauden jälkeen Roberts vetäytyi MM-sarjasta. Spencer voitti uransa toisen maailmanmestaruuden samassa luokassa kaksi vuotta myöhemmin, ja voitti samana vuonna myös 250-kuutioisten maailmanmestaruuden. Spencer oli näin toistaiseksi viimeinen, joka pystyi voittamaan MM-sarjassa samana vuonna kahden luokan maailmanmestaruudet.

1980-luvun kovia nimiä olivat Robertsin ja Spencerin lisäksi amerikkalaiset 4-kertainen maailmanmestari [Lawson], 3-kertainen maailmanmestari [Rainey], maailmanmestari [Schwantz], 13 osakilpailua ja kuusin MM-mitalia, mutta ei koskaan maailmanmestaruutta voittanut Randy Mamola sekä australialainen maailmanmestari [Gardner]. Rainey ja Schwantz voittivat näistä kuljettajista ainoat mestaruutensa kuitenkin 1990-luvulla, mutta menestyivät siitä huolimatta myös -80-luvulla ihan hyvin.

Vuonna 1982 ajettiin viimeinen kilpailu Suomessa. Se ajettiin Imatralla. Lisäksi Suomessa on kisattu MM-pisteistä myös Tampereen Pyynikissä.

Mick Doohanin ja Max Biaggin aikakaudet

Kaksi kenties koko 1990-luvun kovinta nimeä olivat australialainen [Doohan] ja italialainen [[|Max Biaggi]. Doohan voitti 5 - ja Biaggi 4 maailmanmestaruutta. Doohan voitti ne 500-kuutioisissa (1994-98), jossa kilpaili ainoastaan koko uransa. Biaggi taas voitti mestaruutensa 250-kuutioisissa (1994-97).

Näistä kahdesta Doohan nousi aikanaan huomattavasti tunnetummaksi kuin Biaggi. Voitettuaan kolmannen maailmanmestaruutensa, Aprilia antoi potkut Biaggille yllättäen (käytännössä raha-asioista johtuen) ja tilalle tulivat [Capirossi] ja [Perugini]. Biaggi siirtyi kuitenkin Hondalle, jossa tämä hankki neljännen maailmanmestaruutensa ja siirtyi seuraavaksi kaudeksi kuninkuusluokkaan eli 500-kuutioisiin, jossa hän ajoi heti MM-hopealle.

Doohan puolestaan taisteli -90-luvun alussa tiukasti MM-tittelistä, mutta onnistui vasta 1994. Kaudella 1997 Doohan voitti kaikkiaan 12 kilpailua 15 osakilpailusta, eikä sitä olla tähänkään päivään mennessä pystytty rikkomaan. Viidennen maailmanmestaruutensa jälkeisenä kautena Doohan kilpaili kilpaili vain 2 kilpailua, ennen kuin lopetti, loukkaantumiseen/-siin vedoten.

2000-luku ja Valentino Rossin aikakausi

[Rossi] on hallinnut Road Racingin MotoGP-sarjaa koko 2000-luvun sillä hän voitti mestaruuden vuosina 2001-2005. Ketjun katkaisi vuonna 2006 mestaruuden voittanut [Hayden] Rossin sijoittuessa MM-sarjan toiseksi. Rossi palasi maailmanmestaruuksissa voittokantaan vuonna 2008 varmistaessaan uransa kahdeksannen ja MotoGP-uransa kuudennen maailmanmestaruuden Japanissa ajetussa osakilpailussa.

Valentino Rossin menestys MotoGP:ssä on erityislaatuista esimerkiksi se, että hän on onnistunut voittamaan maailmanmestaruuden neljän eri tallin ja kahden eri valmistajan pyörillä. Rossin valtakaudella pyörien kuutiotilavuutta muutettiin myös 990cc:sta 800cc:n.

Luokat

GP1 - 125 cm³

MM-sarjan pienin luokka on GP1, jossa moottoreiden tilavuus on rajattu 80-125 kuutiosenttimetriin. Moottorien tulee olla yksisylinterisiä. Luokassa pyörän ja ajovarusteissa olevan kuljettajan yhteispaino on oltava vähintään 136 kilogrammaa.

Pyörät kootaan erikoisosista, pääasiassa eri tehtaiden myymistä virityssarjoista. Kuitenkin jotkut tallit saavat suurilta tehtailta kuten Hondalta tai Aprilialta erikoisvalmistettuja osia. Suuri osa kokoaa pyöränsä itse tehtaalta peräisin olevan rungon ympärille muiden osien ollessa itse tehtyjä tai muualta ostettuja.

125-kuutioisten pyörien huipputehot ovat 55-65 hevosvoimaa. Moottorit ovat joko luisti- tai läppäohjattuja kaksitahtisia. Kierrosluku on noin 12 000-13 000. Korkeimmat 125-kuutioiselle pyörälle mitatut nopeudet ovat noin 245 km/h.

GP2 - 250 cm³

MM-sarjan keskimmäisessä luokassa, GP2:ssa, on moottorin kuutiotilavuuden oltava 175-250 cm³, ja moottori saa maksimissaan olla kaksisylinterinen. Suurin osa moottoreista on nykyisin tyyppiä V2. Kaudella 2006 KTM käytti moottoria, jonka sylinterit on aseteltu rinnakkain. Moottorit ovat joko luisti- tai läppäohjattuja kaksitahtisia, ja niiden osat ovat suurelta osin samoja kuin 125 cm³:n luokassa. Myös tässä luokassa suurin osa pyöristä kootaan tehtaiden valmistamista virityssarjoista, muutamaa Hondan, KTM:n ja Aprilian tehdaspyörää lukuun ottamatta.

250 cm³-luokassa pyörän vähimmäispaino ilman kuljettajaa on 100 kilogrammaa. Jarrulevyt ovat rautaa, hiilikuitulevyt on kielletty kustannussyistä. Nykyään 250-kuutioiset pyörät kehittävät noin 110 hevosvoimaa ja huippunopeudet ovat n. 280 km/h.

MotoGP

MM-sarjan kuninkuusluokaksi kutsutussa MotoGP:ssä oli vuosina 2002-2006 mahdollisuus kilpailla vaihtoehtoisesti kaksi- tai nelitahtimoottorilla. Kaksitahtisen kuutiotilavuuden tuli olla välillä 350-500 cm³, kuten aikaisemmassa 500-luokassa, ja sylinterien maksimimäärä oli neljä. Nelitahtisten moottoreiden kuutiotilavuus sai olla 350-990 cm³. Kustannuksiltaan kaksitahtiset olivat nelitahtisia edullisempia. Vuonna 2006 mukana ei enää ollut lainkaan kaksitahtimoottoreita. Nelitahtimoottorien sylinterimäärää ei ole rajoitettu, ja moottoreiden on oltava prototyyppejä. Moottoripyörän vähimmäispaino riippuu sylinterien lukumäärästä. Neljä- ja viisisylinteriset konstruktiot ovat toistaiseksi osoittautuneet parhaiten menestyneiksi. Vuodelle 2007 moottorien tilavuutta laskettiin 800 cm³:een ja kaksitahtiset moottorit kiellettiin. Seuraavat moottoripyörän vähimmäispainot ovat voimassa kaudella 2007:

• Enintään 2 sylinteriä: 133 kg
• 3 sylinteriä: 140,5 kg
• 4 sylinteriä: 148 kg
• 5 sylinteriä: 155,5 kg
• 6 sylinteriä tai enemmän: 163 kg

Nykyään MotoGP -pyörät kehittävät yli 210 hevosvoimaa ja huippunopeudet ovat noin 330 km/h.

Kauden ensimmäisessä kilpailussa kaikki mukana olleet pyörät oli varustettu nelisylinterisillä moottoreilla.

MotoGP:hen tehtaiden panostus on voimakasta, ja tekniikka kehittyy nopeaa vauhtia joka vuosi.

Säännöt

Pistejärjestelmä

• MotoGP:ssä jaetaan jokaisesta osakilpailusta pisteitä viidelletoista parhaiten sijoittuneelle kuljettajalle seuraavasti:
  • 1. = 25 pistettä
  • 2. = 20 pistettä
  • 3. = 16 pistettä
  • 4. = 13 pistettä
  • 5. = 11 pistettä
  • 6. = 10 pistettä
  • 7. = 9 pistettä
  • 8. = 8 pistettä
  • 9. = 7 pistettä
  • 10. = 6 pistettä
  • 11. = 5 pistettä
  • 12. = 4 pistettä
  • 13. = 3 pistettä
  • 14. = 2 pistettä
  • 15. = 1 piste

Tunnettuja MotoGP-ajajia

• Mika Kallio
• Jarno Saarinen
• Giacomo Agostini
• Teuvo Länsivuori
• Phil Read
• [Rossi]
• [Doohan]
• [Biaggi]
• Mike Hailwood
• John Surtees
• [Pedrosa]
• [Lüthi]
• Angel Nieto

Faktoja

• John Surtees on ainoa, joka on pystynyt voittamaan sekä MotoGP:n, että Formula 1 -sarjan maailmanmestaruuden (1964)
• Giacomo Agostinilla on toistaiseksi eniten moottoripyörä-GP:n MM-titteleitä (15) ja eniten GP-voittoja
• [Rossi] on ainoa, joka on pystynyt voittamaan neljän eri luokan mestaruuden (125cc 1997, 250cc 1999, 500cc 2001, MotoGP 2002, 2003, 2004, 2005 ja 2008), hän on 2015 kolmanneksi eniten MM-titteleitä omaava kuljettaja (10, edellä Angel Nieto, 13), ja tavoittanee Agostinin voitoissa 2016
• [Roberts] (1978), [Spencer] (1985), [Capirossi] (1990), [Harada] (1993), [Poggiali] (2003) ja [Pedrosa] ovat ainoat, jotka ovat kyenneet voittamaan ensimmäisen kautensa jossain luokassa, Roberts 500-kuutioissa, Spencer, Harada, Poggiali ja Pedrosa 250-kuutioissa ja Capirossi 125-kuutioissa. Näistä Capirossi on ainoa, joka on voittanut maailmanmestaruuden jo heti aivan ensimmäisellä kaudellaan mikä tahansa luokka mukaan lukien. Jos historian ensimmäisen kauden (1949) mestarit lasketaan mukaan, joukkoon luetaan myös Leslie Graham (500cc), Freddie Frith (350cc), Bruno Ruffo (250cc) ja Cirillo "Nello" Pagani (125cc)
• Phil Read on ainoana pystynyt voittamaan MM-tittelin yksityiskuljettajana 1971 (Brouwer-Yamaha 250cc)
• Rupert Hollaus on ainoa MM-tittelin kuolemansa jälkeen saanut mp-kilpailija (1954, 125cc)
• Jim Redman voitti ensimmäisenä kolmen eri luokan lähdöt samassa GP-osakilpailussa 1964
• [Alzamora] on ainoa kuljettaja, joka on voittanut mestaruuden, voittamatta sillä kaudella yhtään osakilpailua (125cc 1999)
• Joey Dunlop voitti Mansaaren TT-ajot 26 kertaa. John McGuinness voi saavuttaa hänet, kerättyään 2015 voittoja toistaiseksi 23 kpl. Dave Molyneux on kolmantena 17 voitolla (2015).
• Mitsui Itoh oli 1963 Mansaarella ensimmäinen japanilainen voittaja, 50cc-luokassa Suzukilla.